hetkeni boakäärmeen päässä

Kaupallinen yhteistyö: Kiasma

Olin torstaina Kiasmassa brasilialaisen taitelijan Ernesto Neton näyttelyn avajaisissa ja sain tavata myös itse taitelijan. Siinäpä vasta hauska heppu! Tapasin hänet valtavassa boan päässä, jonne kävelin sukkasillani taitelijan perässä.

Tilana käärmeen pää oli kiinnostava. Matonkuiteista virkatussa suuressa ja ilmavassa tilassa tuli vähän sama tunne, kuin lapsena istuessani jossain itse lakanoista ja pitsiliinoista kyhätyssä majassani keittiön pöydän alla ja söin eväitä (eväät olivat lapsuuden majan tärkein asia). Kiinnostavaa oli se harha, minkä harva seinämä sai aikaan. Tunne, että on jotenkin suojaisassa tilassa vaikka seinämä oli vain aukkoja ja verkkoa.

Ernesto istui hauskan OSB-levystä (lastulevyä, jossa on suuret lastut) rakennetun sohvan eteen risti-istuntaan ja ajattelin, että saan kuulla hänen taiteestaan, mutta kuulikin pitkän filosofisen luennon siitä kuinka elämme liikaa omassa päässämme ja kumarramme teknologialle sen sijaan, että nauttisimme elämästä, rakastaisimme maailmankaikkeutta ja toisiamme ja ymmärtäisimme sen, että olemme kaikki yhtä. Kytkeydymme jokainen toinen toisiimme suuren rakkauden sitein. Jokainen kasvi, kivi, vesi, puut eläimet ja jopa ilma jota hengitämme, sillä se mitä juuri nyt hengitän, saattaa olla sinun keuhkoissasi tovin päästä. Tämän kaiken boa on kertonut hänelle. Ernestossa oli mielestäni aimo annos aitoa hippiä.

Hänen ajatuksensa ovat peräsin Brasiliassa ja Perussa elävältä huni kuin –kansalta, jonka kulttuurin ytimessä on yhteys luontoon ja elämänvoiman ammentaminen siitä. Huni kuin Shamaanit voivat kommunikoida eläinten ja kasvien kanssa muuttamalla muotoaan. Ernesto Neto oli vakuuttunut tästä luonnon yhteydestä voimakkaasti, vietettyään heidän kanssaan aikaa ja haluaa nyt tehdä tunnetuksi heidän kulttuuriaan.

Suuri boan pää on osa näyttelyä ja sen kauniin verkon sisällä voi koettaa aistia tätä rauhaa ja yhteyttä toisiin elollisiin. Olla ajattelematta mitään ja unohtaa hetkeksi palvomamme teknologia.

Yksi asia on varma, arki unohtuu boan päässä. Se on lapsekas ja riemastuttava tila ja sen ympärillä olevat teokset ovat samaa maata. Seinä koristavat naiivit kuvat, jotka ovat kuin suurennettuja lasten ompelukuvia, niitä joita teimme ennen kouluikää erivärisillä villalangoilla.

Teoksilla on myös kerroksia joita yhdistävät napanuoramaiset lonkerot jotka ovat kuin jotain kudoksia yhdistäviä suonistoja. Aavistuksen pelottavia ja siksi kiinnostavia.

Varmaa on, että katsoja pääsee Boan päässä, siihen mikä mielestäni on taiteen perimmäinen tarkoitus, irti arjesta. Näyttelyssä tulee leikkimielinen olo. Halu kokeilla ja kokea. Mennä verkkokeinuun, työntää pää teoksen aukosta läpi, mennä makaamaan telttamaiseen turkoosi-keltaiseen seittimäiseen telttaan. Arki unohtuu, mutta teknologia ehkä ei, sillä niin kovasti teosta ja sen muotoja ja tunnelmia tekee mieli kuvata. Olisikin hienoa, jos sitä ei tekisi. Jos kerrankin jättäisi puhelimen kameran, Instagramin, Facebookin, Periscopen ja Snapchatin rauhaan. Ei, ei sittenkään, vaan jättäisi ITSENSÄ rauhaan. Käyttäisi aistejaan boan päässä ja keinuissa. Tutkisi ja antaisi itselleen tovin hengähtää. Käyttäytyisi kuin lapset, jotka varmasti rakastavat näyttelyä myös yli kaiken.

Lämmin suositus siis. Sopii oivasti sunnuntain retkikohteeksi tai ihanaksi välipalaksi keskellä työpäivää. Teoksesta saa energiaa ja hupia!

♡

Hanna