Kevätjuhlaa viettäville – lukihärö

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen… kohta lauletaan taas suvivirttä kouluissa. Kesälomat alkavat.

Niinpä niin koulu. Se oli hauskaa aikaa monella tavalla, mutta suvivirsi ei koskaan ollut minulle riemun aihe. Kevätlukukauden loppu merkitsi aina häpeää. Sain melkein joka kesä ehdot jostain ja jäin kaksi kertaa luokalleni.

Aloitin koulun vuonna 1965 jolloin kukaan ei luultavasti tiennyt mitään lukihäiriöstä tai dysleksiasta.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan varmaan ihan kohtuullisessa ajassa. Sen sijaan kertotaulu oli pienen koululaisen Via Dolorosa. Laskukirja (kuten silloin sanottiin) aukesi aina samasta kohdasta, aukeamasta johon oli painettu kaikki kertotaulut yhdestä kymmeneen. Se aukesi siitä, koska olin itkenyt kirjan aukeaman likomäräksi useaan kertaan. Kirja laitettiin yöksi lämpöpatterille niin että patteri oli sivujen välissä, muuten se ei olisi kuivunut. Sivut olivat ainaisesta kastumisesta paksut ja pahviset. Yritin ja yritin. Isä kuulusteli. Hänen kärsivällisyytensä oli loputon. Ja kyllä minä sen lopulta opin.

Oppikoulu eli koulu ikävuosina 10-15 oli pahinta aikaa. Luin neljää vierasta kieltä, joka tarkoitti loputonta määrää ulkoa opittavia uusia sanoja. Todella loputonta. Kun se suvivirsi kajahti, niin samalla kellon lyömällä alettiin etsiä paikkaa, jossa voisi opiskella kesäkuun ja saada ehdot suoritettua.

Ehtolaiskursseja järjestettiin todella omituisissa paikoissa. Kursseille meno oli tietysti myös ahdistavaa, koska kaikki opiskelijat olivat vieraita. Eikä siellä keneenkään tutustuttu. Jos kursseja ei löytynyt, löytyi yksityisopettajia. Kerran istuin kesäkuun yhdessä ikivanhassa huvilassa Kulosaaressa. Talo oli täpötäynnä raskasta antiikkia, siellä oli mielestäni valtavan sekaista ja haisi pölylle. Sinne oli oikeasti kammottavaa mennä. Mutta menin, koska oli pakko. Ja opin koska keskityttiin kuukauden ajan yhteen ja samaan aiheeseen. Toistoa toistoa toistoa.

Huolimatta siitä, että koulunkäynti oli kivinen polku kulkea, viihdyin koulussa. Olin hyvä kuvaamataidossa ja musiikissa ja olin aina mukana kaikissa tapahtumissa ja näytelmissä. Opettajat pitivät minusta, vaikka saivatkin välillä komentaa enkä ollut se hyvä oppilas. Kulosaaren yhteiskoulu oli turvallinen ja kiva paikka.

Kun lopulta kirjoitin ylioppilaaksi ja sain tietää että lyhyt matematiikkakin oli mennyt läpi, huusin onnesta vanhempieni yrityksen edessä Mariankadulla niin, että se kuului varmasti Töölöön saakka. Samalla vannoin etten enää koskaan opiskele missään.

Lakkiaisissa rehtorimme Matti Karstikko kätteli kaikki uudet ylioppilaat, mutta minut hän sulki karhun syleilyyn valtavaan syliinsä ja sanoi: Ja Sumarin Hanna, kuka olisi ikinä uskonut!

Ei varmaan kukaan. Mutta läpi meni C:n papereilla.

Miten dysleksia on vaikuttanut elämääni? Vaikka miten. Koska olin aivan paska koulussa, huonoista huonoin, vaikka kuinka pänttäsin, sain varmaan leiman tyhmänä ja laiskana. Silti oppiakseni mitään minun oli oltava tuhannesti ahkerampi kuin kukaan kympin oppilaista, vain saadakseni hyväksytyn kokeista. Dyslektikko ei ole tyhmä, me vain opimme erilaisilla metodeilla kuin muut. (Kaikki oppivat siten kuin dyslektikot oppivat) Huonoutta piti kompensoida muilla asioilla ja elin kohtuullisen vilkkaan nuoruuden ja kärsin tietysti huonosta itsetunnosta.

Opin olemaan nokkela ja huomasin pian että olen tavattoman taitava monissa asioissa, mutta en vielä silloin ymmärtänyt, että niistä voisi muodostua joskus ammatti tai ammatteja.

Kolme ihaninta asiaa koulussa oli

Kun voitin suunnittelemallani julisteella piirustuskilpailun

Kun rehtori sanoi julkisesti että Hanna Sumarista me kuulemme vielä

Kun matematiikan opettaja antoi minun vastata tunnilla, vaikka kävin luokkaa toiseen kertaan

Haluaisin, että jokainen joka saa nyt kevättodistuksen, uskoisi siihen että maailmaan mahtuu kaikenlaisia osaajia, kaikenlaisia tapoja oppia ja pärjätä. Katso tänne! Pidin sanani, enkä koskaan mennyt enää opiskelemaan kouluun. Yritin kerran opiskella sisustussuunnittelua koulussa, mutta huomasin pian osaavani enemmän kuin opettajani. Koulu ei ole koko elämä ja kaikkia meitä tarvitaan!

Ja oppimisvaikeuksista kärsivien vanhemmat ja sukulaiset, valakaa uskoa ja iloa lapsiin. Palkitkaa heitä niistä asioista joissa he ovat taitavia, sillä jokainen on taitava jossain. Hyvä itsetunto auttaa pärjäämään!

 

Hanna

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *