Olen lomalla. Istun mökillä, aurinko paistaa ja täällä on täysin äänetöntä lukuun ottamatta tuulta. Tuulee kovaa, kun sadepilvet ovat lähteneet ja matalapaineen helmat pyörivät vielä lämpimän ilma edessä.
Ajoimme tänne kolme tuntia ja istuimme laivassa kaksi puoli. Satamissa meni yhteensä tunteroinen odotteluun.
Näin matkalla haikaran, peuran, joutsenia, pellot punaisinaan unikkoja ja kun tulimme omaan pihaan, olivat naapurit jo avanneet porttimme meille valmiiksi.
Nurmikko oli ajettu, kukkapenkit kitketty ja kaksi valtavaa pihajasmiketta levittävät makeaa tuoksuaan puutarhan joka kolkkaan. Rakastan tätä paikkaa niin paljon ja olen aina onnellinen ollessani täällä. Tästä haluaisin kirjoittaa, mutta jo kaksi kertaa olen aloittanut kirjoittamaan eilisestä. Sitten olen pyyhkinyt tekstin pois. Kolmannella kerralla en enää pysty pyyhkimään.
Olin eilen tapaamassa sukulaisiani. Istuimme ja turisimme, joimme kahvia ja puhuimme lisää. Aihe oli kokoajan sama. Kuinka kaksi ihanaa vanhaa ihmistä voivat hoitokodissa, jossa he asuvat, kuinka heitä hoidetaan ja millaista hoitokodissa on.
Toinen laitetaan nukkumaan klo 17.00. Televisio jätetään päälle, mutta sänky jätetään ala-asentoon niin, että hän ei näe katsoa sitä. Sanotaan vaikka että hänen nimensä on Marja. Marja on seurallinen ja rakastaa katsella ihmisiä ja säpinää. Hän ei juuri puhu eikä voi liikkua itse. Omaisten erikseen yksityiseltä puolelta kustantama fysioterapeutti kertoi sukulaisille, että Marjaa täytyy alkaa kuntouttamaan. Hänen ei kuulu mennä nukkumaan iltapäivällä, hän tarvitsee virikkeitä. Aloitettiin kuntoutus omalla kustannuksella ja pian ”liikuntakyvytön” Marja käveli jo avustettuna. Edelleen hänet heivataan petiin iltapäivällä. Hänen huoneensa on epäsiisti. Täynnä purkamattomia harmaita pahvilaatikoita joissa on vaippoja. Satoja vaippoja. Huoneessa on myös likaista.
Marja aviomies asuu samassa hoitokodissa. Hän on laihtunut olemattomaksi. Hänen vaippansa vaihdetaan kaksi kertaa vuorokaudessa. Hän pystyy syömään tavallista ruokaa. Siis samaa kuin sinä ja minä. Hänelle annetaan kaikki ruoka soseutettuna. Siis harmaana vellinä. Ruoka syötetään, mutta usein on sanottu, ettei hänelle maistu. Omaiset veivät hänelle kakun. Kutsutaan häntä vaikka Jukaksi. Jukka söi puolet kakusta. Hyvällä halulla. Seuraavana päivänä hän söi jättilaispalan voileipäkakkua yhtä innokkaasti. Hän ei ole nirsoa sorttia. Peruna ja kastike maistuisivat varmasti mutta vedäpä ne smoothieksi ja katso miltä näyttää. Söisitkö itse? Jukan paino on pudonnut hälyttävästi puolessa vuodessa. Jukan huone on epäsiisti ja likainen.
Koko hoitokoti on likainen. Lattioilla on muruja, kaatunutta hedelmäsosetta, villakoiria, pölyä ja roskia. Siivooja käy kerran kuukaudessa. Kysymyksessä on iso kaupunki Etelä-Suomessa.
Kuuntelin tätä kaikkea silmät pyöreinä. Voitte arvata että olen kirjoittanut aiheesta lyhennelmän. Marjan ja Jukan omaiset eivät uskalla arvostella hoitoa, koska pelkäävät, että heidän omaisensa saisivat tuntea sen nahoissaan ja hoito huononisi entisestään. He olivat kysyneet neuvoa ja keskustelleet useiden ihmisten kanssa ja kaikki sanovat samaa. Älkää menkö sinne mitään sanomaan. Marja ja Jukka saavat kärsiä.
Mikä tätä maata ja meitä ihmisiä oikein riivaa? Eihän tästä mitään tule! Mitä voi tehdä? Mitä pitää tehdä? Mitä saa tehdä?
Hoitokodista lähetettiin omaisille kirje, jonkinlainen osavuosikatsaus. Siinä mm. kerrotaan kuinka hoitajat halaavat aamuisin vanhuksia ja toivottavat hyvää huomenta. Näinköhän halaavat, kun eivät edes syötä niin että nälkä lähtee.
Kyllä hoitajista suurin osa parhaansa yrittää. Vaan kun henkilöstön mitoitus on vedetty niin tiukoille kun on, niin kaipa sekin kaikkeen heijastuu.
Harmittaa että on pakko kirjoittaa tästä teille. Mutta pakkohan tästä on puhua. Siis minut joutuu kyllä sitomaan kiinni ketjuilla etten mene sinne ja puhu asiasta ja kysy mikä on ongelma. Me kaikki tiedämme mikä se on! Raha. Ei edes sen puute vaan sairas ahneus.
Ei tässä paljon jasmiinin tuoksut mieltä lämmitä.
Hanna
Niinpä niin tarua vai totta ????? Tottahan se tottavieköön on..
Eipä tässä kauan mene kun itse olen samassa tilanteessa,se jos mikä pelottaa.Pelottaa totisesti,kysynkin en vain tiedä keneltä? onko pelko oikea tunne,onhan se jos pian ei jotakin asialle jotakin tehdä..Nyt vielä ollessani himpun alle 70 voin nauttia maalivahtina olemisesta,juuri nyt se on kova sana ,kaikki mummithan on maalivahteja,uimaopettajia ym ym.Voi kumpa näitä muistoja niin rakkaita voisi yhdessä omien ikätovereiden kanssa jakaa kun sen aika on. voimmeko me yhdessä jotakin tehdä ?? Ainakin voimme välittää ja rakastaa sekä huolta kantaa .miten kokoamme yhdessä voimamme ja ryhdymme tuumasta toimeen,täällä olis yksi mummi valmiina <3
Ihana kirjoitus Helena. Ajatus siitä että näitä voisi muistella on tavoiteltava.
Hanna
Kipeä tärkeä aihe…ahneus, loputon voitontavoittelu, sote, ”valinnanvapaus”, markkinatalous, ääretön kapitalismi, Libera, yksilön vastuu, vapaus äänestää porvarihallitus valtaan…. Niinpä niin, kannattaako tilannetta nyt enää niin kovasti ihmetellä. Valtaa pitävät ja varakkaat suunnittelevat verojaan minkä ehtivät, heillä tulee aina olemaan mahdollisuus maksaa hoidostaan eikä Suomen huipulla tunnuta enää kiinnostuvan kanssaihmisestä. Yksityinen hoito tulee jatkossakin ainoastaan tahkoamaan voittoa omistajilleen, inhimillisyys ei tuo välitöntä voittoa. Näinkö juhlimme satavuotista Suomea…luomalla uudelleen tilanteen sadan vuoden takaa joka johti sisällissotaan?? Milloin meistä tuli näin hulluja ja kylmiä, muutamassa vuodessa!!
Hyvin tulee mieleen Ville Niinistön, Paavo Arhinmäen ja Carl Haglundin ”ihmisarvolle ei voi laskea hintaa” -lausunnot viime vaalien eräässä tv-tentissä. Tämä toki koskee vain omia kansalaisia, hallitsemattomaan maahanmuuttoon voidaan tämän joukkion mielestä kuitenkin syytää rahaa pohjattomasti, jotta hyväkuntoisten nuorten arabimiesten elintaso saataisiin paremmalle tolalle. Onneksi meillä on siihen varaa, koska ei ole tärkeämpiä asioita priorisoitavaksi, kuten tämäkin artikkeli hyvin osoittaa.
Muokkaisin hieman Saritan kommentin lausetta seuraavaan muotoon: ”Milloin meistä tuli näin hulluja, muutamassa vuodessa!!”. Tämän pystyn allekirjoittamaan.
Typo vieköön, vaalitenttilausunto siis nimenomaan koskee vain muita kuin omia kansalaisia.
Tämä vanhustenhoito meidän maassamme, jonka pitäisi pitää huolta omistamme, on mennyt niin hulluksi etten ymmärrä ammatti-ihmisenä sitä enään yhtään. He , päättäjät, eivät tiedä mistään mitään, antaisivat arvon ihmisille jotka ovat rakentaneet tämän maan ja jotka maksavat palveluistaan kovan hinnan. Silti esimerkiksi laitoksissa nämä meidän maamme sankarit ovat monesti nälkiintyneitä, Vaikkakin maksavat kovan hinnan hoidosta ja ruoasta, silti esim leipää ei saa kuin yhden per ruoka ja iltapalan, kiisseli, jälkeen saat seuraavan ruoan n 12-13 tunnin jälkeen. joka on aamupala. Puhumattakaan kaikesta muusta. Ei jumalauta sanon minä . Meidät jotka ovat kasvatettu kunnioittamaan vanhuksia, ei näköjään enää päättäjistä löydy. Ps. Onneksi löytyy vielä nuoria ja vanhempia hoitajia jotka ilman päättäjien lupaa yrittävät tehdä näiden vanhusten elämästä elämisen arvoista.
Totta turiset ystäväin! Tämä on niin totta. Ihmettelen tuota ruoka hommaa tosissaan. Proteiina pitäisi syödä, mutta puuroa, velliä ja kiisseliä (=sokeria) syötetään. Kumma juttu.
Hanna
Molemmat vanhempani ovat palvelu talossa, Luojan kiitos, samassa huoneessa. Näin jo 57 vuotta aviossa olleet saavat jakaa nämä viimeisetkin vuodet yhdessä. On kyse dementiaosastosra. Isäni muistaa asiat, äidinkin puolest. Äidillä on alzheimer.
Me omaiset olemme tyytyväisiä vanhuksiemme hoidosta. Heillä on koko talon yhteiset päivätanssit pari kertaa kuussa, ulkoilua Ym pieniä virikkeitä.
Ihanaa, että he saavat olla samassa huoneessa ja pysyä yhdessä. Joskus se ei onnistu!
Hanan
Olen itse nähnyt ja kokenut oman isäni kautta ns. hoivakodissa tuon kaiken ja vielä paljon pahempaa… Valitimme asioista hoitohenkilökunnalle ja paikan ”johtoportaalle” useita kertoja, tuloksetta. Vanhuksilla ei tunnu tänä päivänä olevan mitään ihmisarvoa, heitä kohdellaan kuin muumioita. Kukaan ei kunnolla juttele heille, ei pidä kädestä, ei ole läsnä… Isälleni mm. oltiin vihaisia, kun hän ei ollut syönyt ja ruoka (= ikävän näköinen sössö, jota itsekään en olisi suostunut edes maistamaan) vietiin pois. Äitini kävi isää katsomassa joka ikinen päivä, jutteli ja kertoi päivän taphtumista, vei ulos pyörätuolissa (koska hoitajilla ei ollut aikaa viedä isää ulos, etenkään talvisin, kun olisi pitänyt pukea jotain lämmintä ylle…), syötti, halasi, silitti kättä, oli vieressä ja isän silmistä näki, miten tärkeää toisen ihmisen aito läsnäolo hänelle oli. Usein isä jäi kyynelsilmin sängyn laidalle istumaan, kun äiti joutui lähtemään, ikävä kalvoi, molemmin puolin. Kävin oman perheeni kanssa mahdollisimman usein katsomassa isää ja halusin, että lapsemmekin tulevat mukaamme vaaria piristämään. Opetin heille, että vaikka vaari ei enää jaksa olla se sama vaari kuin aiemmin eikä ehkä puhu käynnillämme mitään, hän on yhä sama ihminen kuin ennenkin ja rakastaa lapsenlapsiaan, haluaa olla osa heidän elämäänsä edes niiden pienien, lyhyiden hoitokotivierailujen ajan… Ja voi sitä ilon pilkettä isän silmäkulmassa, kun hän sai hetken nähdä lastenlasten touhuja, olla mukana. Joka kerran lapseni halasivat lähteessä vaaria ja toivottivat hyvää mieltä. Isäni sai hyvän mielen varmasti hetkeksi, mutta itse jouduin joka kerran lähtemään kotiin surullisena, pala kurkussa, kun näin miten huonosti isääni tuossa hoitokodissa kohdeltiin ja pahinta oli, ettei mitään tehty asioiden muuttamiseksi. Isäni nukkui pois kolme vuotta sitten ja kaipaus on yhä valtava. Myös lapsilleni jäi vaarista lämmin muisto ja puhumme vaarista vieläkin viikoittain monessa yhteydessä, hän oli lapsilleni tärkeä ihminen. Tuntuu kuitenkin, että isä ei todellakaan saanut arvoistaan kohtelua viimeisinä vuosinaan, vaan hänen ihmisarvoaan loukattiin ko. hoitokodissa joka päivä. Ja tämä jatkuu vanhusten hoidossa lähes poikkeuksetta ja kaikkialla… Toivottavasti edes yksityisellä puolella on jäljellä vielä inhimillisyyttä, kykyä ja ennen kaikkea aitoa halua kohdata vanhuskin ihmisenä, viimeiseen päivään asti.
Yksityisellä vielä vähemmän! Ehkä niissä muutamissa ihanissa pienyrityksissä joita Pihlajalinna, Attendo ym ei oo vielä ahnaasti ostanut pois markkinoilta. Kun viimeisetkin on saatu hankittua näille, asiat pahenevat vaikkei sen uskoisi enää olevan mahdollista. Sydämestä jourii jo valmiiksi!!:'(