Kun teatteri vei sydämeni

Helsingin Kaupunginteatteri kuuluu eniten rakastamiini rakennuksiin Suomessa. Rakastan sen kiiltäviä valkoisia marmorilattioita, messinkikaiteita joissa on nahkapäällys, puupintoja ja naulakoiden rimaseiniä, ovenkahvoja, näköaloja ja sitä kuinka se muotoutuu tontilleen – kuinka se on salaa suuri.

Suuren näyttämön katsomo on ihmeellinen. Istuimet ovat hyvät, jaloille on tilaa, kaikkialta näkee, värit ovat oudot ja epäsovinnaiset ja siksi ihanat. Penkkien punainen väri on jotenkin sammutettu samoin kuin paksun kokolattiamaton väri. Sammuneet värit ovat kodikkaat ja kodin tunnelmaan liittyy myös sammuneet äänet. Tilassa ei kuulu häly, se vaimenee ja tuo sen tunteen, että olet teatterissa. Ja kaiken kruunaa hämmentävä, kultainen esirippu, jossa ei ole modernismin häivääkään. Se on juuri niin glamöröösi, kuin teatterin esiripun kuuluukin olla. Sen takana odottavat salaisuudet, tarinat, ihmiskohtalot ja ajatuksen aiheet.

Teatteri on käynyt läpimittavan remontin, joka maksoi miljoonia. Sain käydä tutustumassa uusittuun teatteriin pienessä ryhmässä. Kulkiessani hivelin paksuilla kaakeleilla päällystettyjä seiniä. Kaakelit näyttävät jotenkin rouheilta, vaikka eivät ole sitä. Ehkä se johtuu paksuudesta ja väristä, joka ei ole vitivalkoinen sekä paksusta lasitteesta.

Valtavat puistoon antavat ikkunat ovat yksinkertaiset ja ne päästävät sisään sekä kylmän, että lämpimän. Rakenteet eivät kestä ikkunoiden muuttamista nykyaikaisiksi lämpölaseiksi ja siksi remontin yhteydessä lämmitys sekä jäähdytys nykyaikaistettiin. Olen häpeämättömän onnellinen siitä, että niin toimittiin. Rakastan niitä ohuita valtavia ikkunoita, joista näkyy nyt syksyn väreissä kylpevä puisto ja Kari Juvan veistos Thalia ja Pegassos.

Kaupunginteatterin WC:t ovat kuin puuterihuoneita, vai miten voi kutsua vessaa, jossa on valkoinen, paksuista makkaroista muotoiltu nahkasohva?

Pohjoismaiden suurimman teatterilavan tekniikka on huippuluokkaa ja äänentoisto on uusittu kokonaan, se maksoi 19 miljoonaa euroa. Kiitän siitä. On ihanaa, ettei korviin satu tai ettei kuuluu. Joka paikassa kuuluu nyt yhtä hyvin.

Muutama päivä hienon kierroksen jälkeen minulla kävi uskomaton tuuri. Suunnitelmieni yhtäkkiä muututtua olin tekemistä vailla keskellä kaupunkia lauantaina klo 18.00. Mieleeni tuli soittaa Kaupunginteatteriin ja kysyä sattuisiko heillä olemaan yksi lippu illan Myrskyluodon Maija –näytökseen. Mikä ilmiömäinen tuuri! Oli. Yksi lippu! Ja mikä paikka!!! Neljäs rivi, keskimmäinen paikka.

Musikaali oli ihana. Juuri niin ihana kuin se voi olla. Onneksi käsilaukussani oli jostain ravintolasta sinne työntämäni musta paperinen lautasliina. Kyyneleet virtasivat, kun Maijan ja Jannen elämän myrskyjä seurasi. Kun Maija nosti päänsä kaikkien traagisten tapahtumien jälkeen ja päätti selvitä, nousi omassakin rinnassa tunne siitä, että tapahtuu mitä tapahtuu, kaikesta selviää. Ei pidä luovuttaa koskaan ja aina nousee uusi onni. Laura Alajääskin ääni soi kirkkaasti ja hänen kauniit kasvonsa olivat mukana tarinassa. Hän todella kertoi tarinaa sydämestään saakka.

Kun lähdin kotiin, jäin kuitenkin miettimään teatteria ja sen esitystapaa. Tarkoitan lavasteita. Kun elokuvamaailmassa on käytettävissä kaikki mahdollinen mitä tietokoneet voivat tarjota efekteineen, haluaisin nähdä, että osa siitä tuotaisiin tyylikkäästi myös teatteriin. Oikean oloinen, puusta tehty laiva pyörivällä lavalla on massiivinen ja sillä tavoin hieno, mutta mielikuvitukseni voisi keksiä jotain jännittävämpääkin. Kuinka tuoda liikkuvaa kuvaa mukaan ilman, että se syö upeiden näyttelijöiden osuutta. Tai viitteellisiä efektejä. Onhan sellaista nähty, mutta olisi se sopinut Myrskyluodon elävöittämiseenkin. Minun mielestäni.

Mietin myös, kuinka elämä ei muutu miksikään ollaan sitten Ahvenanmaan saaristossa 1800-luvulla tai Helsingissä, keskellä kaupunkia 2000-luvulla. Ihmisen murheet ja taistelut eivät muutu ja toivottavasti eivät muutu rohkeus eikä taistelutahtokaan. Välillä mennään myötäisessä, valillä tyynessä ja välillä myrskyssä.

J.K. pieni jälkikirjoitus. On huimaa, että arkkitehti Timo Penttilä oli vain 29 vuotias, kun hän piirsi Helsingin Kaupunginteatterin. Kun olin 29 osasin juuri ja juuri säilöä kurkkuja ja hoivata lasta.

Tänään ulkona myrskyää – mutta sisällä on lämmin

Love

Hanna

🖤