Mulla on kotona hoitokoira. Armi on portugalinvesikoira ja hän on erittäin viisas ja tunteellinen tapaus. Armi on nyt rytmittänyt elämääni viikon ja mietin että olisiko syytä ottaa koira jälleen perheeseen. Koira hoitaa ihmistä eikä ihminen koiraa. Armi ulkoiluttaa minua pari tuntia päivässä, mikä on erittäin tarpeellista. Olen muuten juuttunut töihini, enkä saa lähdettyä ulos. Se on niin paradoksaalista, kun rakastan ulkoilua, kun siitä tulee niin hyvä fiilis. Ainoa mikä rasittaa on liikkumisen jäykkyys pakkasella. Päällä on niin paljon vaatteita, että kävelen kuin lumiukko. Ketteryys on tiessään! Muuten pakkanen ja oikea talvi on ihana juttu.
Ketteryys on ominaisuus jonka toivoisi säilyvän elämässä pitkään, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Istun koneella useita tunteja päivässä ja se on kyllä ihan myrkkyä ihmiselle. Olen varmaan tuhat kertaa päättänyt erilaisia asioita, joilla kompensoisin tätä istumisen määrää. Ja yhtä monta kertaa kaikki on romuttunut. Tietenkin harrastan liikuntaa, viides vuosi Fustraa tulee täyteen juuri näillä näppäimilllä, mutta ei se riitä. Siksi olen päättänyt käydä lenkillä joka päivä, keskeyttää työt koneella 45 minuutin välein ja tehdä 10 minuutin venyttelyt, käydä salilla Fustran lisäksi kolme kertaa viikossa jne jne. Sisustin huoneen kuntoilua varten, jossa on jumppamatto, painoja, jumppapallo ja kuntopyörä. En käy siellä ikinä. Laitan AINA kaiken muun kotitreenin edelle. Mikä ihme siinä on? Ja jos alan jotain tehdä, on koko ajan sellainen outo kiire. Äkkiä nyt, äkkiä nyt!
Tarvitaan siis ajattelutavan muutos. Mutta siihen on avain? Olisiko se jotain sellaista lopputulokseen ja hyvään oloon fokusoitumista, eikä ajatusta siitä, että tää on nyt pakko hoitaa?
Minähän olen aivan jumalattoman mukavuudenhaluinen ihminen. Siksi onkin ihmeellistä, että ylittelen mukavuusrajoja milloin missäkin aina yhtäkkiä. Kuten vaikka Tanssii tähtien kanssa –ohjemaan osallistuessa tai avantoon pulahtamisessa ja kun treenaan salilla voin puristaa niin, että itken. Eli pystyn kyllä ylittämään mukavuusalueen, mutta mistä motivaatio? MISTÄ? Lopputulosta tietysti rakastan. Hyvää oloa, ketteryyttä, kivuttomuutta ja kaikkea sitä, mutta niiden tulosten eteen on tehtävä töitä kunnolla. Monesti ilman ohjaajaa tehty treeni jää valjuksi. En osaa piiskata itseäni. Lopetan kun alkaa tuntua haasteelliselta, eli juuri sillä hetkellä, kun kehitys alkaisi.
Kertokaa omat vinkkinne, mikä saa tekemään parhaansa yksinkin? Kuinka treenaat kotona? Miten saisin kotitreenin säännölliseksi tavakseni?
Nyt lähden Armin kanssa ulos – eka treeni on pukea vuori vaatteita päälle!
♥️
Hanna
Ketteryys onkin kova sana! Mun voimasana. Aamulla suihkussa päätin taas itekin, et nysse loppu, tää sluibailu. Voimat ja ketteryys on saatava takaisin, en haluu olla köntys, jolta nyt tuntuu. Anna sinä itsellesi arvoa, teet kuitenkin paljon, keskimääräistä enemmän, oman kuntosi eteen!