Kun maailma kirkastuu – käytetyt silmälasit matkasivat Tansaniaan

Viisi päivää hiki on virrannut noroina pitkin ihoa. Siihen tottuu, vaikka se väsyttää. Kestohiki ja ihoon kiinni liimaantuneet vaatteet on uusi normaali. Jalat turpoavat pölkyiksi eivätkä nilkat enää erotu jalkojen kapeampina kohtina ollenkaan. Teemme pitkiä työpäiviä väliaikaisilla silmäklinikoilla. Ihmisiä virtaa luoksemme katkeamattomana jonona ja lämpötila hipoo neljääkymmentä astetta ja on hullun kosteaa. Ilmastointia ei tietenkään ole. Jonkun käytetyt silmälasit ovat jonkun uusi mahdollisuus ja minä olen onnellinen.

Kuulun Specsaversin seitsemän hengen ryhmään jonka kanssa olemme tuomassa Tansaniaan Specsaversin keräämiä, käytettyjä silmälaseja. Työ täällä tuntuu äärettömän tärkeältä. Vaikka ihmisiä tulee eteemme jatkuvana virtana, jokainen heistä on tärkeä, jokainen on yksilö ja jokaisessa kohtaamisessa olen sataprosenttisesti läsnä. Asiakkaamme ovat kaiken ikäisiä naisia, miehiä ja lapsia.

Olemme perustaneet väliaikaisen silmäklinikan kolmeen kylään peräkkäisinä päivinä. Kaava on aina sama. Lähdemme hotellilta varhain aamulla ja mukanamme on silmälasien lisäksi optikkojen työvälineet, jotka toimme mukanamme Suomesta. Perillä katsomme nopeasti tilat, jotka annetaan käyttöömme. Tarvitsemme 3-4 huonetta. Kaksi huonetta neljälle optikolle, yksi suuri tila lasien luovuttamista varten ja paikka, jossa voidaan tehdä esinäöntutkimus.

Meitä on auttamassa 4-5 paikallista tulkkia sekä paikallinen silmälääkäri, jonka vastaanotolle osa asiakkaista ohjataan. Optikon ja lääkärin työskentelytilat eroavat vastaavista tiloista Suomessa totaalisesti. Tilannetta voisi ehkä verrata siihen, että joku perustaisi silmäklinikan jonkinlaiseen kojuun keskelle Helsingin rautatieasemaa ja kalusteet olisi kerätty purkutalojen siirtolavoilta. Klinikka merkitsee suomalaiselle puhdasta, steriiliä tilaa, täällä se ei ole niin yksinkertaista. Hygienian taso on aivan toinen, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä työmme kannalta. Kaikki on vain kovin erilaista.

Klinikka saadaan toimintakuntoon alle tunnissa. Optikot aloittavat näöntutkimukset. Asiakas saa silmälasireseptin ja tuo sen meille. Ohjamme hänet istumaan ja alamme etsiä reseptin mukaisia silmälaseja niiden 1500:n silmälasiparin joukosta, jotka toimme mukanamme. Ne on ärjestetty pitkille pöydille vahvuuksien mukaan.

Asiakkaamme ovat äärimmäisen kohteliaita. Jokainen kohtaaminen on erityinen. Sovittaessamme laseja heille, olemme fyysisesti hyvin lähellä, katsomme toisiamme silmiin lähietäisyydeltä ja varmasti molemmat jännittävät yhtä paljon sitä ovatko lasit hyvät, näkeekö niillä vai ei. Ja sitten se tapahtuu – heidän kasvoilleen leviää onnellinen hymy – Naona! Minä näen!

Vahvuuksia menee laidasta laitaan. Tarvitaan kaukolaseja sekä lähilaseja ja välillä molempia. Tansaniaan on tehty jo useita matkoja, joista yhdellä minäkin olen ollut mukana.

Edellisillä matkoilla on huomattu, että pluslaseja, joilla näkee lähelle, on tarvittu huomattavasti enemmän kuin miinuksia. Sansibarilla meidät yllättää miinuslasien suuri tarve. Kohtaamme joitakin ihmisiä jotka eivät näe käytännössä lainkaan kauas. Kun lasien vahvuus on -11 ihminen näkee ilman laseja selkeästi n. 10 cm päähän.

Se ilo, jonka ihmiset kokevat saatuaan silmilleen lasit, joiden läpi näkeekin yhtäkkiä maailman, on uskomaton. Se riemu, joka ihmisten kasvoilta näkyy, iskee suoraan sydämen herkimpään pisteeseen. Liikutuksen ja onnen kyyneliä on pyyhitty poskilta jokaisena päivänä.

Työ on äärimmäisen palkitsevaa ja samalla raskasta. Sen tekee henkisesti raskaaksi sataprosenttinen läsnäolo jokaisessa kohtaamisessa. Luovutimme joka päivä yli 250 paria laseja. Kohtaan lähes sata ihmistä päivittäin silmästä silmään. Ja Sansibarin ihmiset todella katsovat silmiin. Katseessa on sekä luottamusta että toivoa. Siinä laseja asiakkaalle sovittaessani haluan antaa kaikkeni, välillä myös kengät jaloistani. Kun sopivat lasit löytyvät pöydältä ja laitan ne asiakkaan silmille, hetki on jännittävä. Ovatko lasit hyvät – unaona? Näetkö?

Työssä tuntee ja ymmärtää kuinka erilaista ja kuitenkin niin samanlaista elämä kaikkialla on. Ne elämän perusjutut, tunteet, terveys ja sairaus, murheet, huolet, ilot ja toiveet ovat kaikkialla niin samanlaisia. Tilanteessa on aivan oma herkkyytensä. Se väsyttää ja imee kaiken energian, mutta antaa samalla kaiken tuhat kertaisesti takaisin.

Mielessäni on liikkunut täällä niin paljon. Ne ihmiset, jotka ovat viitsineet nähdä sen vaivan, että ovat toimittaneet Specsaversille tarpeettomiksi käyneet silmälasinsa ovat tehneet hienon asian, joka merkitsee jollekin ihmiselle toisella puolen maapalloa, kokonaan toisenlaista elämää. Ne ihmiset, jotka ovat Specsaversin organisaatiossa järjestäneet ja mahdollistaneet koko kampanjan, meidän upeat optikkomme Johanna Vanha-Kuitti, Marjo Kärras, Marina Åkerlund ja Marja Sivonen, jotka uurastavat käsittämätöntä tahtia tutkiessaan päivässä yli 250 silmäparia, kun kotona omassa liikkeessän heille maksimi asiakasmäärä on 14 asiakasta päivässä. Ja lopulta se ihminen joka istuu edessäni. Katsomme toisiamme silmiin. En tiedä mitä hän tuntee, mutta minä koen todella vahvasti sen, kuinka samanlaisia olemme. Tunnen sisaruutta sekä vahvaa kunnioitusta vanhuksia ja elettyä elämää kohtaan. Heistä huokuu elämän ja jokaisen hetken ainutkertaisuus niin vahvasti. Katson nuoria energisiä ihmisiä, jotka voivat tehdä työtä tai opiskella, kun saavat silmälasit ja katson nuoria äitejä, joiden rinnalla kantoliinassa uinuu lapsi.

Kokemus on ollut tällä kertaa vielä vahvempi, kuin toissa vuonna jolloin myös olin matkalla mukana. Toki jokaisen ihmisen vaikeudet, ilot ja elämä on subjektiivinen kokemus enkä halua mitenkään puuttua siihen kenellä on vaikeaa ja kenellä helpompaa, mutta silti sanon, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen. Tansaniasta voisi oppia vanhusten kunnioittamista. Sitä, että eletyllä elämällä, elämänkokemuksella ja henkisellä annilla, mitä voi antaa nuoremmilleen, on suuri arvo. Jo sillä, kuinka todella katsoo toista ihmistä, on merkitystä.

Specsaverin työ on tuonut tansanialaisille jo 40.000 paria silmälaseja. Työ jatkuu edelleen ja sitä ollaan kehittämässä nyt siihen suuntaan, että Tansaniaan voitaisiin perustaa pysyviä klinikoita ja voitaisiin opettaa paikallista henkilökuntaa hoitamaan työtä. Olisi hienoa saada luotua jatkuva toimiva systeemi.

Ja jotta tarina olisi täydellinen saan itse konkreettisesti kokea miltä tuntuu, kun ei näe selvästi. Silmälasini katoavat. Jokainen kivi on käännetty, kaikki paikat etsitty, mutta niitä ei yksinkertaisesti enää ole olemassa. Tilanne on hankala. En näe tehdä töitä, en näe lukea ruokalistaa, tekstiviestejä enkä sähköposteja. En näe matkalaukkuni numeroyhdistelmää enkä näe lukea kirjaa. Saan kokea selkeän näkemisen riemun jälleen kotona, jossa minua odottavat toiset lasini ja laatikollinen piilolinssejä. Kuinka onnekas olenkaan!

Näe maailma kauniina

Hanna