Eilisessä (tiistai 15.9.) Hesarissa oli juttu ”Kaikki eivät saa leikkiä leipuria”. Jutussa kerrottiin siitä, kuinka lapset päiväkodeissa jättävät yhden pois leikeistä, kun aikuisen silmä välttää. Havainnot oli tehnyt väitöstään varten kasvatustieteen maisteri Jaana Juutinen. Hän oli usean vuoden aikana käynyt kuudessa päiväkodissa ja havainnoinut 1-5 -vuotiaiden lasten leikkejä videoimalla.
Minä vihaan tätä kuviota niin paljon, että juttua lukiessani kämmenet hikosivat.
Varmaan ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole joutuneet istumaan yksin nurmella selin muihin, kuten leikistä hylätty lapsi, eivät tunnista tätä asiaa, mutta ne lapset jotka on suljettu leikistä pois tunnistavat sen satavarmasti. Se on ase ja vallan käyttöä ja sama vallankäyttö jatkuu läpi elämän joidenkin ihmisten taholta. Se ei jää ainoastaan päiväkotiryhmiin se jatkuu kouluun, lukioon ja työpaikoille asti. Se on oikea Selviytyjät Suomi.
Samaa karmeutta on syntymäpäiväjuhlat jonne ei tule ketään tai jonne ei kutsuta kaikkia. Se on aivan sairasta. Henkistä pahoinpitelyä, johon aikuiset osallistuvat. Jos lapsi sanoo, ettei halua mennä jonkun synttäreille tai ei halua kutsua yhtä tai muutamaa mukaan juhliinsa eikä aikuinen puutu siihen, se on aikuisen henkistä velttoutta. Aikuisten tehtävä on opettaa mikä on kaunista ja oikein, eikä tyytyä lasten selityksiin.
Ja turha sanoa, että juhlat ovat liian kalliita koko päiväkotiryhmälle tai koululuokalle. Rimaa matalammalle. Lapset pitävät ihan ilmaisista asioista. Leikistä! ja tarjoilun saa niin halvalla, ettei siitä edes kannata puhua. Nyyttikestit nurmikolla on kivempi juttu, kuin kotona yksin itkevä lapsi. Nynnyt vanhemmat menevät mukaan siihen kuvioon, jossa juhlat on järjestettävä superkalliissa touhukeskuksissa siksi, että joku muu on tehnyt niin.
Ja sittenhän on vielä se valtapeli, jota aikuiset pelaavat lapsillaan. He kieltävät lasta osallistumasta jonkun juhlaan tai leikkimästä jonkun kanssa syistä, jotka eivät ole lapsissa tai lasten.
Työelämässä sama kaava toistuu työpaikkakiusaamisena. Joku jätetään ulkopuolella vaivihkaa, vähän muilta salaa, aivan kuten päiväkodissa, ilkeästi.
Katsoin sieltä täältä Selviytyjät Suomi –sarjaa ja voin tosi huonosti sitä katsoessani. En koskaan pystyisi olemaan mukana sarjassa. (Ja tiedoksi niille jotka välittömästi ajattelevat, että olen vain kateellinen kun en ollut mukana, että minua pyydettiin kyllä.) Että eläisin paratiisisaarella, tai missään muuallakaan, miettien sitä kuinka kelpaan, kenet dumppaan, kuka huijaa ja lopuksi iskisin tai saisin puukkoa selkään. En pysty. Olen heikko, myönnän sen.
Maanantaina katsoin loppujakson ja siinä istuivat pudokkaat penkillä tenttaamassa viimeisiä selviytyjiä. Joku oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi koko kisan ajan. Selkään oli puukotettu ja vaikka koko ohjelma olisi käsikirjoitettu, niin pudokkaiden kasvoilta näkyivät petettyjen ihmisten tunteet. Ei siinä onnelliset ihmiset istuneet. Kysyttiin ettekö yhtään ajatelleet miltä minusta tuntui?
Niinpä niin. Eivät tietenkään ajatelleet, koska kyseessä oli peli ja leikki ja pottina sievoinen summa rahaa. Mutta mahtoiko se tuntua leikiltä? En tiedä, en tiedä myöskään sitä kuinka paljon ohjelmassa mahdollisesti näyteltiin. Mutta sen tiedän, etten oikeastaan haluaisi, että tuon tapaisia formaatteja olisi edes olemassa. Olisi mukavampaa näyttää kuinka ollaan reiluja alusta loppuun saakka.
Mutta sen sanon, että lapset eivät maailmaa pysty lapsina muuttamaan. Se on meidän aikuisten vastuulla ja tehtävä.
Hanna
Loistava postaus, aivan syvältä takapuolesta olevasta asiasta!
Eikä kukaan todellakaan ole heikko, joka moiseen sontaan ei halua osallistua.
Mielenkiintoista vain ettei nykyisen politiikankaan aikana inhimillisyys ja empaattisuus suoranaisesti hyveeksi ole laskettu, päinvastoin. Meidän arvo kun näyttää olevan tuoton välineen arvo, ts.lapset, koululaiset, opiskelijat valjastettaisiin tielle mikä johtaisi tuottamaan voittoa joillekin harvoille…karmivaa. Ihmisen arvo ei enää olisi siinä että on, vaan joku laskutoimitus. Tässä pelissä syrjäytyneet ovat toisille kuin ilmaa, koska heistä ei irtoa hyötyä, muttei kukaan näe sitä kiusaamisena vaan aikaan kuuluvana. Karmivaa, vol.2.
Varsin epämiellyttävä ajatus olla laskutoimitus, enpä ole ajatellut asiaa noin, mutta siltähän tuo välillä tosiaan tuntuu. karmivaa todellakin
Hanna
Hyvä,että joku puhuu suunsa puhtaaksi. Meissä aikuisissa on se vika,että ei olla selkäsuoraisia ,eikä sanota mitään ääneen vaikka juuri niin pitäisi tehdä. Pelätään,että ollaan hankalia ja siitä seuraa se ,että suoraanpuhujalla ei ole kavereita .Eihän se ole kivaa ,kun joku avaa suunsa ja sanoo hankalat asiat ääneen niin ,että kuulijakunta sen myös ymmärtää. ” Minä sanon suoraan sen mikä ei ole oikein ja minut on opetettu siten ,että jos aihetta sanoa se pitää myös pystyä sanomaan .” Minuakin on kiusattu koulussa,työpaikalla vähätelty,yritetty lannistaa monella tavalla juuri muiden toimesta.” Nyt jälkeepäin mietin,että olisi koulussa pitänyt olla suoraselkäisiä opettajia sanomassa kiusaajille suoraan,että lähtö tulee ,jos kiusaaminen ei lopu. Ei ollut yhtään sellaista opettajaa. Mitä minusta tuli kuitenkin. Tuli,rohkea ,suorasanainen sekä puolustan aina ,jos näen vääryyttä ja sanon sen ääneen niin,että sen ymmärrtää myös kuulija.
Suoraselkäisyys on ihailtava ominaisuus. Rakastan niitä ihmisiä, jotka sanovat asioista suoraan ja tekevät sen kiihkottomasti. Itselleni se on jokus vaikeaa, pelkään että töräytän niin että taivas repeää. Siksi onkin sanottava asiat aina mahdollisimman nopeasti, ettei tule patoutumia.
Hanna
Itse myös saan näppylöitä aiheesta. Pojan eskarin alettua viime syksynä pyydettiin kaikki eskariryhmän pojat synttäreille, vaikka poika ei ehkä ihan jokaisen kaveri ollutkaan. Olen hieman ihmetellyt, kun vuoden aikana ei ole ainuttakaan vastavioroista synttärikutsua tullut. Ei yhden yhtä, en usko että kaikki olisivat kesällä syntyneitä. Jonkin verran on myös mäenleikisunkans-ilmiötä, mutta onneksi löytyy kavereitakin. Ihmettelen kuitenkin mitä vanhempien päässä liikkuu…
Mä en ollenkaan ymmärrä tätä kuviota. Mun on oikeasti vaikeaa edes ajatella tällaista. Ylipäätään vastavuoroisuus kutsumisessa on kadonnut myös aikuisten maailmasta.
Onneksi on kavereita! onneksi!
Hanna
Juuri näin Hanna, hyvä kirjoitus!
Kiitos – olis se kivaa jos kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin.
Hanna
Ihan hyvä aihe. Mun on kuitenkin vaikea uskoa, että päiväkodissa jonkun jättäminen leikistä ulkopuolelle olisi lasten taholta tietoista kiusantekoa. Eikö niin vaan voi käydä, kun uppoutuu leikkimään jonkun kanssa?
Olen myös vähän eri mieltä siitä, että kaikki, siis ihan KAIKKI lapsen eskarikaverit tai päiväkotiryhmä pitäisi kutsua synttäreille. Jos on hyvin jaksava, energinen ja tarpeeksi hyvätuloinen vanhempi, niin mikäs siinä. Jos ei ole, on madallettava rimaa. Jos ei oma jaksaminen riitä järjestää isoja synttäreitä, on lupa järjestää pienemmät. Kaikilla ei ole varaa edes kovin ihmeellisiin kotisynttäreihin, leipäjonossa kun ei kermavaahtoa jaeta. Kaksikymmentä lasta ahtaassa kerrostalokaksiossa on myös aika.. jännä, varsinkin naapureille. Myös synttärikutsut muiden juhliin voi aiheuttaa paineita, jos ei ole varaa edes bussilippuun, jolla tulla paikan päälle lahjasta puhumattakaan.
Uskon, ihan vilpittömästi uskon, että useimmat ihmiset tekevät parhaansa. Myös ne kutsumatta jättävät tai juhlat väliin jättävät.
Kiitos kommentistasi Merja K‚
Asiasta tehtiin siis tutkimus väitöskirjaa varten ja tutkimuksessa todettiin, että lapset jättävät toisa leikistä pois tahallisesti. Se on faktaa.
Niin, on totta ettei kaikilla ole varoja osallistua eikä järjestää juhlia. Ja olen kassasi samaa mieltä siitä, että useimmat ihmiset tekevät parhaansa. Sehän tässä sapettaakin, kun osa ei tee, vaan tekee mieluummin kiusaa.
Hyvää kesää
Hanna