Oltiin pizzalla pari päivää sitten ja siellä muistui mieleeni ensimmäinen kerta ikinä, kun söin pizzaa. Siitä on todella todella kauan. Olin pikkutyttö ja äitini, joka oli varsinainen keittiötaikuri, valmisti meille pellillisen tätä ihmeellistä uutta herkkua, josta ei oikeastaan kukaan mitään Suomessa tiennyt. Ei ollut mitään pizzerioita. Hän oli napannut ohjeen Feminasta. Pizzan päällä oli tomaattiviipaleita, anjovista ja juustoa ja rakastin sitä! Se oli niin hyvää, että olisin halunnut sitä heti seuraavana päivänä lisää, mutta sitä ei tehty meillä enää ikinä, koska isä ei pitänyt siitä.
Meillä syötiin hyvin, mutta isän mieltymykset kyllä ohjasivat valintoja. Esimerkiksi syvästi inhoamaani silakkalaatikkoa oli tarjolla usein, koska se oli isän herkkua.
Mutta ei ne isän mieltymykset olleet ainoa asia, joka valintoihin vaikutti. Kun olen katsonut aikaa taaksepäin, olen tajunnut, että ruokapöydän antimia ohjasi myös rahapussin sisältö. Jostain muistini syövereistä mieleeni nousivat isän sanat ”äiti on niin loistava kokki, että hän saa punajuuripihvitkin maistumaan ihanilta.” Lauseesta paistaa läpi, ettei punajuuripihvit olleet silloin hifistelevien ruokaharrastajien hitti. Punajuuripihvit olivat korviketta, edullista ruokaa, jolla vatsat saatiin täyteen.
Harrastimme myös syksyisin ihania sieniretkiä. Eväät oli mukana ja metsässä oltiin koko päivä. Äidin sienisoosi oli jumalten ruokaa, jota tarjottiin keitettyjen perunoiden kanssa. Myöhemmin olen tajunnut, ettei se ollut kiva harrastus, vaan talouden sanelema juttu. Metsä tarjosi monta päivällistä. Isosiskoni Ritva muistaa, että äiti teki sienikastiketta myös kangasrouskuista, joita löytyy hyvin, mutta ne maistuvat kauhean kitkeriltä.
Niistä ajoista elämä on muuttunut. Kotona syötiin paljon kermaa, oma ruokavalioni on huomattavasti kevyempi. Uusia raaka-aineita tulee kauppoihin ja niitä on kivaa testata. Kirjoitan ruokablogia ja olen tehnyt keittokirjoja. Puhun usein ruuasta, kuvaan ruokaa ja tietenkin seuraan ruokatrendejä. Voin valita mitä syön.
Kaikilla asian laita ei niin kuitenkaan ole. Yhteisvastuukeräyksen pysähdyttävä slogan on
”vuoden suurin ruokatrendi on, että ruokaa ei ole”.
En ole koskaan joutunut kärsimään tahtomattani nälkää, enkä miettimään saanko ruokittua lapseni. Kun vain ajattelenkin asiaa alkaa kurkkua kuristaa. Että joutuisin katsomaan lapseni nälkää, olisi hirvittävää. Se on kuitenkin totta maailmassa, jossa joka yhdeksäs maapallon ihminen kärsii nälkää. Suomessa leipäjonoihin turvautuu 100 000 ihmistä, samalla kun jokainen suomalainen heittää vuodessa 23 kiloa ruokaa roskiin.
Yhteisvastuu torjuu nälkää ja köyhyyttä. Keärys syntyi 60 vuotta sitten lähimmäisenrakkaudesta. Sodan ja pahojen hallavuosien jälkeen syksyllä 1949 Pohjois- ja Itä-Suomessa lapsiperheiden tilanne oli hälyttävä. Ensimmäiset Yhteisvastuu-talkoot polkaistiin käyntiin vuonna 1950 kaikissa seurakunnissa. Suomalaisten lähimmäisenrakkaus ylitti kaikki odotukset. Pohjois- ja Itä-Suomen nälkäänäkeville lapsiperheille kerättiin 60 miljoonaa silloista markkaa, tuplasti yli tavoitteen.
Suomessa Yhteisvastuukeräyksellä tuetaan taloudellisesti vaikeassa tilanteessa eläviä ihmisiä. Sellainen tilanne voi tulla yllättäen kenelle hyvänsä sairauden, pitkittyneen työttömyyden tai yllättävän elämäntilanteen vuoksi. Yhtäkkiä voi pudota tyhjän päälle. Keräysvaroilla autetaan yksinäisiä vanhuksia, tuetaan laadukasta saattohoitoa ja paljon muuta. Avun saaminen ei katso syntyperää, uskontoa tai poliittista vakaumusta ja sillä tuetaan hädänalaisia ihmisiä sekä Suomessa että kehitysmaissa.
Kun ajattelen leipäjonoja ja ihmisiä, joilla ei ole rahaa ostaa ruokaa, nälkäisiä lapsia ja vanhuksia, se tuntuu hirvittävältä. Haluan auttaa ja autan. Auta sinäkin. Me olemme täällä kaikki yhdessä ja ihmiset ovat lopulta kaikkialla maailmassa samanlaisia unelmineen, toiveineen ja huolineen. Natalia Salminen on kirjoittanut hienon blogi-kirjoituksen siitä, millaista ruokaa pakolaisleirillä syödään juuri nyt. Kirjoitus konkretisoi asian hienosti. Viimeistä murua myöten blogissa Saara kertoo, koskettavasti kuinka yhden kananmunan jakoi seitsemän ihmistä.
Koskaan ei voi tietää, etteikö jonain hetkenä olisi itse se, joka tarvitsee apua. Suomessa 470 000 ihmisen tulot eivät riitä kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen. Monen meistä ei tarvitse luopua mistään, auttaakseen muita. Vastalahjaksi saa sen hyvän olon, kun tietää tehneensä jotain hyvin tärkeää ja oikeaa.
Lahjoittamisesta lisää tietoa täällä
Rakkautta päivään
Hanna