Pusikon kautta baanalle – eli kuinka opin ajamaan prätkää

Ajettiin autolla laivaan ja viereisessä jonossa oli parikymmentä prätkää matkalla jonnekin. Muistin, että minulta on pyydetty tarinaa siitä, kuinka kaikki alkoi. Eli kuinka opin ajamaan moottoripyörällä ja kuinka minusta tuli motoristi. Olenko edes motoristi? Ehkä en, sillä minähän vain ajelen prätkällä. Minusta tuntuu, että motoristin on aina oltava pyörän päällä.

Kaikki alkoi siitä, kun yllättäen sain Harrikan lahjaksi mieheltäni ollessani 46 vuotias. En ollut ajanut metriäkään millään kaksipyöräisellä, joka olisi ollut varustettu moottorilla. Olihan aika pamaus. Ajokorttini oikeutti hyppäämään siltä seisomalta moottoripyörällä liikenteeseen, mutta onneksi on jonniin verran tolkkua päässä ja harjoittelin ensin liikenneopettajan kanssa.

Siihen aikaan Harrikan ostajalle annettiin lahjakortti, jolla sai ajo-opetusta ja varmaan sen tähden opettajaksi tuli mestari Ari Parkkonen. Arin opit takataskussa ajelen edelleen. Itse asiassa minusta tuntuu, että hän edelleen istuu olkapäälläni, siinä kypärän vieressä, kun ajan. Hänen äänensä kuuluu korvissani: ”ja katse kiertää kaaauuaas” ja monta muuta tärkeää asiaa on painunut syvälle luihin ja ytimiin.

Aloitin harjoittelun Arin kanssa kevytmoottoripyörällä messukeskuksen parkkipaikalla. Kaikki alkoi aivan alusta. Ensin käytiin läpi moottoripyörän hallintalaitteet ja sitten Ari seisoi piikin etupyörä jalkojen välissä ja piti pyörää pystyssä, kun minä opettelin käyttämään kytkintä. On tärkeää oppia kytkimen tuntumakohta, ettei pyörä sammu ja että osaa ajaa hitaasti. Hidasajo on aluksi haastavaa, mutta se on äärimmäisen tärkeää. Samalla taktiikalla opettelin tuntemaan taka- ja etujarrun eron.

Seuraavalla ajokerralla olinkin sitten oman Harrikkani satulassa. Opin hitaasti. Pyörä pysyi vaivatta pystyssä ja pysähtyi, mutta pienessä tilassa kääntäminen oli haasteellista. Ari sanoikin, että ei hätää, sähän voit tulla aina tänne messukeskuksen parkkipaikalle kääntymään….

Aika äkkiä se kuitenkin onnistui ja Ari saattoi sanoa, että ok. Aja se pyöräsi nyt kotiin – olet valmis. En pelkää liikennettä ja se on tärkeä asia. Jos on liian arka, hommasta ei tule mitään. Täytyy olla liikennesilmää ja reippautta, peläten ei voi ajaa turvallisesti.

Siitä se lähti ja sitten tuli vappupäivä ja ajoin tieltä ulos niin, että lepikko vaan heilui ja helisi. Hirveä tuuri oli matkassa. Pyörä sukelsi valtavan kiven ja paksun puunrungon välistä rinnettä alas ja kellahti kumoon jonnekin voikukkien sekaan. Ryömin rinnettä ylös ja huusin että en perkele ikinä enää aja tota paskaa. Ja sitten, kun kastemadot oli kaivettu pois pakoputkesta ja peilit väännetty paikoilleen ajoin kotiin, riisuin huiman hapsutakkini ja liekkikuvioidut nahkahousuni ja vaihdoin ne Rukan ajohaarniskaan ja lähdin, minnepä muualle kuin naapuriin, Ikean parkkipaikalle ajamaan ympyrää. Sinnikkäästi ja vielä sinnikkäämmin. Koska tiesin, että jos en heti menisi, en menisi ikinä. Ja minä en luovuta helpolla.

Seuraavana päivänä sitten prätkällä takasin Arin luokse Espoosta Stadin keskustaan. Matka sinne meni hyvin, mutta perillä en pystynyt kääntymään Arin perässä ihan normaalista risteyksestä oikealle, vaan ajoin suoraan kahden kaistan yli ajoradan reunaan… Ou nou. Kun puoli päivää oli treenattu, rentous palasi osittain takaisin ja sitten ajaminen alkoi sujua.  Ehkä oli hyvä ajaa metsään. Ei tullut tunnetta, että tää on ihan peace of cake. Tuli viisas varovaisuus. Olen autonratissa ollut aikamoinen hurjapää.

Kesällä tehtiin jo monta reissua mm. Saarenmaalle. Laivaan ajo pelotti, laivassa ajo pelotti, Tallinnassa ajo pelotti, hiekkatiellä ajo pelotti. Arvostan miestäni kuuhun ja takaisin, koska hän oli loputtoman kärsivällinen. Ajoin hitaasti, mutta ajoin. Tietenkin. Ei tullut mieleenkään lopettaa.

Talvella mentiin Jenkkeihin, Floridan länsirannikolle Tampaan, josta Jari oli löytänyt amerikkalaisen prätkäpoliisin, joka antoi ajo-opetusta. Hepun nimi oli Jerry Motorman Palladino. Aaah se oli niin kreisiä! Jari oli netistä löytänyt Palladinon opetus- CD:n ja tilasi sen. Siitä löytyi yhteystiedot ja niin hän varasi meille yhden päivän opetuksen herra Motormaninlta.

Vuokrasimme Harrikat  Miamista ja ajoimme Tampaan. Sieltä, suurelta parkkialueelta löysimme Jerryn asettelemasta kierrettäviä keiloja paikoilleen. Tarkoitus oli oppia ajamaan kuten Amerikkalaiset prätkäpoliisit isoilla Harrikoillaan. Jari suoritti radan, minä en. Puolessa välissä päivää olin aivan poikki ja lopulta kaadoin pyörän. Jerry oli nähnyt että niin tulee käymään jo tunnin alussa ja sanonut Jarille, että tuo tyttö kaatuu vielä. No eihän siinä hitaassa vauhdissa mitään käynyt tosiaankaan, mutta Jerry oli huvittava. Hän kannusti minua kiivaasti huutamalla ” haluatko ajaa vai olla loppuelämäsi sidottuna tiskipaljuun?” Aivan aito ja pesunkestävä republikaani!

Videolla Jerry Motorman vähän kurvailee. Samoin teimme me. Paitsi mä en tehnyt ihan noin hyvin!

Kaikki hokivat, että ajamalla oppii ja se vähän rasitti lyhytjänteistä ja kiihkeää luonnettani, mutta niinhän se menee. Kilometrit opettavat. Katsoin kadehtien miehiä, jotka olivat kuin yhtä pyöränsä kanssa ja tunsin, ja edelleenkin tunnen vain yhden naisen, joka ajaa samalla tavalla. Hän on ikuinen ystäväni, kannustajani ja idolini Sirpa Tarkkonen.

Niin opin pikkuhiljaa ajamaan ja lopulta sitten ajoin sitä enduroakin. Kuitenkin vasta BMW- matkaendurolla Eurooppaan tekemäni kuvausmatka lopulta opetti minut täysiveriseksi ajajaksi. En silti väitä, että osaisin tarpeeksi hyvin. Oppiminen ei lopu koskaan, eikä koskaan pidä tuudittautua siihen, että osaa täydellisesti, vaikka saavuttaakin hyvät taidot ja pärjää yllättävissäkin tilanteissa. Seitsenkertainen enduron maailmanmestari Kari Tiainen sanoi kerran, että aina kun päähän tulee ajatus, että nyt olen tosi hyvä ja tämä sujuu, kannattaa pysähtyä. Kannattaa käydä, ainakin alkuvuosina, joka kevät ”ruosteen poistossa” ja harjoitella ainakin yllättävää väistämistä, nopeaa jarrutusta ja hidasajoa. On tärkeää muistaa, että katse ohjaa pyörää ja se todella menee sinne, minne katsot, ihan samoin kuin sukset laskettelurinteessä.

Motoristin täytyy tietää mitä ympärillä tapahtuu, ei ainoastaan edessä ja takana vaan 360 astetta on oltava hallussa. Sehän siinä onkin parasta – keskittyminen. Ei tarvitse ajatella muuta, olla vaan hetkessä ja antaa tuulen puhaltaa kasvoille ja tuntea se kaiken kattava ihmeellinen vapaus.

Rohkeutta kaikille, jotka haluavat alkaa tämän kivan harrastuksen myöhemmällä iällä! Ikinä en olisi päässyt niin hauskoihin paikkoihin, kuin olen päässyt, jos en olisi alkanut ajaa. Kiitos siis Jarille, joka osti mulle sen ekan pyörän (niin ja kaikki loput pyörät myös!) Ja kiitos kaikille opettajilleni ja ajokavereilleni.

Hanna