Eilen ilmestyi Eeva-lehti, jonka kannessa hymyilen ja vatsassani lukee ”olen pohtinut rakastiko äiti minua” Tiedän satavarmasti, että rakasti, pohjattomasti. Ja samoin minä rakastan häntä edelleen pohjattomasti, vaikka hän on jo toisessa todellisuudessa. Kuolema ja surutyö ovat ennelta arvaamattomia prosesseja.
Kuolema panee miettimään kaikenlaista. Äidin kuolema nosti kaikki jo kuolleet sukulaiset ja ystävät mieleen. Olen nähnyt heistä unia ja pohtinut heidän merkitystään minulle ja elämälleni.
Vasta vajaat kolme kuukautta kestänyt surutyö on ollut matka, jossa tullut pohdittua monenlaisia asioita. Outoja juttuja on tullut mieleen. Osassa on ollut jotain järkeä ja ne ovat vieneet ajatuksia eteenpäin, osan ajatuksista olen heittänyt suoraan roskiin turhina ja käyttökelvottomina.
Surutyön tekeminen – en muuten pidä tuosta sanasta ollenkaan. Se on kuiva. Aion keksiä uuden, mutta se ei onnistu nyt – on outoa ja vähän raakaakin. On esimerkiksi äärimmäisen piinaavaa, että kukkien katseleminen oli hetken aikaa minulle niin vaikeaa, että niiden näkeminen oli lähes sietämätöntä. Jokainen kukka toi mieleen äidin ja sen myötä sen, etten enää häntä näe. Jokaisessa kukassa ikään kuin oli äiti ja samalla suru.
Äiti rakasti kukkia, meillä oli niitä aina, hän opetti minulle kaikki tuntemani luonnonkukat, keräsimme kesäisin niitä maljakoihin ja asuimme keskellä kukkivaa puutarhaa. Aivan samoin kuin minä elän nyt. Kun keväällä kukat alkoivat laji toisensa perään avautua ja suru tulvi yli äyräiden mietin, voinko enää koskaan nauttia kukista vai tuleeko niistä surun sanansaattajia. Se on ohi nyt ainakin osittain. Olen yrittänyt muokata ajatustani siihen suuntaan, että äiti antoi jonkun kauneudentajun lahjana minulle ja aina, kun näen kukkia, muistan ihanan äitini. Kai se aluksi tuo mukanaan surun.
Kaikista kuolleistani juuri tällä hetkellä tuntuu, että äidin kuolema on eniten. Olen silti voinut jo unohtaa miltä isän kuolema tuntui. Siitä on pian kaksikymmentä vuotta ja pikku hiljaa olen jo lakannut ajattelemasta, että voi kun saisin kertoa tämän ja tämän asian isälle. Isä on ollut enemmän muistissa hänen käyttäminään sanontoina, ja asioina joita hän on minulle opettanut.
Lapsuuden kuusihenkisestä perheestäni puuttuu nyt jo puolet. Se on kamalan haikeaa ja välillä tuntuu, että haluaisin aivan heti takaisin kaikki hetket, jolloin kaikki olivat vielä koossa, että voisin maistella hetkiä tarkasti, halata tiukasti ja pitää kiinni. Isä, sisko ja äiti.
Lisäksi elämään on astunut kuolemanpelko. Ei omani, vaan muiden. Haluan tauon kuoleman virtaan, jonka imu vain voimistuu. Voimistuu tietenkin, koska vanhenen ja vaikka elämääni virtaakin koko ajan uusia nuoria ihania ihmisiä, tunnen myös paljon ihmisiä, joilla on korkea ikä ja ylipäätään tunnen paljon ihmisiä eikä elämä ainakaan tässä muodossaan ole loputon.
Yhtäkaikki olin äidille rakas ja varmasti olen vieläkin. Kannen teksti on irrotettu yhteydestään. Lehdessä lukee näin: ”Äidin kuolema on ravisuttanut monin tavoin. Hautajaisissa huomasin toivovani, että voisin vihdoin päästää irti omista ulkonäkökriiseistäni. Myöhemmin mieleen on tullut täysin irrallisia ajatuksia. Olen pohtinut esimerkiksi, että rakastiko äiti minua, vaikka aivan varmasti rakasti”, Hanna sanoo. Sellaista on lehtibisnes, ei sitä kannata niin vakavasti ottaa: Kuten äiti äiti aikanaan sanoi, ongelma on aina sillä, joka loukkaantuu. Se on erittäin kiinnostava ajatus pohdittavaksi.
Hanna