Gloria Bell – vieläkö uskot rakkauteen?

Kävin ystäväni kanssa katsomassa ennakkoon Oscar-palkitun ohjaajan Sebastian Lelion elokuvan Gloria Bell. Sen maailman ensi-ilta on samanaikaisesti Suomen kanssa naistenpäivänä 8.3.

Elokuva oli ihan jotain muuta kuin odotin. Odotin tyypillistä amerikkalaista elokuvaa, jonka alkumetreillä jo osaa usein arvata sen lopun. Erehdyin. Elokuva yllätti monella tasolla. Gloria Bell on tunne-elokuva. Luulen että eri katsojat kokevat sen eri tavalla. Samastumispinta riippuu jokaisen omasta elämäntilanteesta, vaikka sekä riemukkaita että haikeita yhtäläisyyksiä on jokaisen yli viisikymmenvuotiaan naisen elämään.

Elokuvan pääosaa näyttelee upeasti 58 vuotias Julianne Moore. Hän on saman ikäinen kuin hänen esittämänsä hahmo, 12 vuotta sitten miehestään eronnut Gloria.
Gloria käy töissä, joogassa, touhuaa kotonaan, ajaa autoa ja laulaa 70- ja 80 –luvun hittibiisejä. Hän käy tanssimassa ikäistensä diskoissa ja juo Dry Martineja. (Myös tässä kohdassa samastuin vahvasti – rakastan Dry Martineja!)

Ulkopuolisuus elämässä kosketti

Onko Gloria enemmän itsenäinen ihminen vai onko elokuvassa nainen, joka on kaikessa hiukan ulkopuolinen? Hän tapaa tanssilattialla miehen, jonka kanssa hän viettää ihania hetkiä, syntyy romanssi, mutta ajoittain läsnä on voimakas ulkopuolisuuden tunne.

Gloria harrastaa asioita, joita aktiiviset naiset harrastavat. Hän käy töissä on hetken ihmisten keskellä, mutta ohut ulkopuolisuuden vire väreilee pinnan alla. Syntymäpäiväjuhlissa Glorian ulkopuolisuus hetkeksi täysin katoaa ja samalla, kun suuri yhteenkuuluvaisuuden tunne sulkee hänet syleilyynsä, aukeaa hiljaa ovi, ja siitä astuu ulos se mies, jolta hän odotti niin paljon.

Tämä ulkopuolisuuden kokemus elokuvassa kiinnostaa minua. Koen jotain hyvin samaa, vaikka olen onnellisesti naimisissa ja koen puolisoni kanssa vahvaa yhteenkuuluvaisuutta. Päiväni ovat silti usein varsin rikkinäisiä ja sen palaset hajallaan. Tapaan paljon ihmisiä, mutta en kuulu kiinteästi minnekään. Mutta onko sillä mitään väliä? Välillä on, välillä ei.

Gloria käy yksin tanssimassa, joogassa ja naurujoogassakin. Onko hän itsenäinen vai myös hiukan ulkopuolinen? Tanssilattialla on välillä Gloria, jonka olemuksessa on jotain hyvin arkaa. Luulen että jokainen itsekseen tansseissa käyvä ja yksin tanssiva ihminen on arka, ehkä hiukan vaivaantunut. Julianne Moore välittää tunteen huiman hienovaraisesti.

Elokuvan tarinaan oli helppoa samastua. Huvittavat yksityiskohdat naurattivat ja saivat nyökkäilemään. Olisi tehnyt mieli sanoa ääneen ”se on juuri noin” ”minulle tapahtuu tuo sama asia!” ”noin se juuri menee” Sekä minä, että ystäväni tunsimme myös ahdistusta ja samastuimme äitinä olemisen tuntoihin. Tunsimme myös suurta iloa ja voitonriemua yhdessä Glorian kanssa ja vanhat hittibiisit laulattivat.

Elokuva yllätti aitoudellaan sekä juonellaan. Se kertoi, millaista elämä on ja mitä se voi tuoda tullessaan. Se kertoi kuinka elämä tuntuu. Se kertoi myös sen, että tanssi jatkuu ja suhteesta voi erota, mutta ei elämästä!

Minä jäin pohtimaan paljon yksinäisyyttä ja tervettä itsekkyyttä. Suosittelen elokuvaa todella vahvasti. On aina yhtä hienoa huomata, kuinka samanlaisia me kaikki olemme. Kuinka ihmisten olemus on jotenkin universaali ja ehkä myös lämpimästi hupaisa monissa tilanteissa. Kunpa sen vaan muistaisi aina, kun luulee olevansa yksin kaikenlaisten ongelmiensa kanssa.

Life goes on – elämä jatkuu ja se on täynnä uusia mahdollisuuksia joka päivä.

Elokuvan Gloria Bell ensi-ilta on 8.3. Katso elokuvan traileri tästä:

Hanna