Voin sanoa taas rauhassa, että elämä on palannut uomilleen. Se menee niin, että sovin päivään yhden tapahtuman tai palaverin ja lopputuloksena on täpötäysi päivä kuudesta aamulla kymmeneen illalla – ihan vaan pikku yllätyksenä. Tällä kertaa yllätys oli Everstinna.
Eilen heräsin aikaisin, pesin hiukset ja lähdin lehtikuvaukseen ja haastatteluun. Tarkoitukseni oli ottaa mukaan yksi tietty koru, mutta se ei ollut siellä missä piti. Kaivoin kaikki mahdolliset kolot, enkä löytänyt sitä kuitenkaan. Moinen ahdistaa. Päätin etsiä sen kun tulen kotiin – mutta eihän siinä niin sitten käynyt!
Seuraava ansa oli yllättävä liikennesuma ja sen jälkeen uuden auton uudet ominaisuudet, joiden kanssa en ihan tullutkaan juttuun. Lopulta olin kuitenkin perillä meikkituolissa ja ajattelin ottaa kuvia meikistä ja kuvauksesta, mutta tapani mukaan uppouduin itse aiheeseen niin, ettei siitä ole ainuttakaan kuvaa tähän laitettavaksi. Perästä kuuluu siis.
Seuraavaksi istuin toimittajan kanssa kahvilassa, jossa kerjäsin vähän parempaa kahvia ja maistoin kahta kakkua, joista toisen reseptistä voisin jopa maksaa hiukan. Finlandia talon kahvilan banaanikakku oli yksinkertaisesti jumalaista. Siinä haastattelun tiimellyksessä katsoin välillä viesteistä välkkyvää puhelintani ja kas! Sinne tupsahti tällainen:
”Hei! Mulla olis pari lippua Everstinna näytelmän enskariin tänään – pääsetkö paikalle?”
Ilmoitin pääseväni
”Mahtavaa että oot noin spontaani, illalla nähdään ♥ kaksi lippua tulossa”
No niin siis mähän olen nimenomaan spontaani. Mun on helppo luvata tai olla lupaamatta jotain heti. Vaikeaa on sopia jotakin pitkän ajan päähän, koska freelancerilla työt ajaa kuitenkin aina kaiken edelle.
Tavoitin tyttäreni Carolinan sienimetsästä ja hän lupasi innokkaana tulla mukaan katsomaan näytelmää.
Kun haastis oli paketissa, lähdin etsimään autoani parkkihallista. Toki tiesin missä se oli (olen oppinut siinä mielessä läksyni) mutta tajusin, että olin jättänyt autoon sekä sen avaimen, että parkkihallin maksulapun. Ja varsinaisesti uuden autoni kauppoja ei ole vielä tehty. Voin sanoa että oli hiukan hiki, kun mietin mahdanko löytää auton vai vain tyhjän parkkiruudun hallista.
Auto oli paikoillaan ja niin hain tyttäreni Nuuksion metsistä ja ajoimme kiireen vilkkaa meille, jossa kaivoin kaapistani neidolle koltun sadevaatteiden tilalle ja jalkaan numeroa liian suuret hamekengät ja niin lähdimme kohti Kaupunginteatteria.
Everstinna
Voi hyvä elämä minkä roolisuorituksen Heidi Herala teki. Näytelmä oli pienellä näyttämöllä ja istuimme Carkin kanssa siinä ensirivillä. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen. En ole ehtinyt lukea lehtiä tai muutakaan tänä kiireisenä kesänä ja alkusyksynä. En tiennyt mitä odottaa, en tiennyt mistä näytelmä kertoo. Istuin siinä ja onneksi tiedän jotain Suomen sodista ja historiasta ja ilokseni minulla on muutama ystävä pohjoisessa, että tiesin mikä on kläpi (lapsi) ja kuinka Torniojokilaakson murre taipuu. (Kiitos paljosta Matu ja Johanna) En olisi menettänyt mitään, vaikka en olisi murteesta koskaan kuullutkaan, mutta oli joka tapauksessa ihanaa kuulla sitä.
Toki näyttelijän työhän kuuluu oppia kaikenlaista, mutta on aina ihmeellistä nähdä ja kuulla kaikki se taito ja osaaminen. Paisti että Herala päästeli murretta, niin kysymyksessähän oli yhden naisen esitys, monologi. Herala oli lavalla yksin kaksi tuntia ja koko tuon ajan hän piti minua näpeissään sataprosenttisesti. Hän oli huima. Raivoisa, toteava, energinen, mykistävän loistava. Ja liikkuminen lavalla – Heidi Herala liikkui lavalla ihmeellisesti, kuin olisi painoton. Ammattitaitoa totisesti. Puhumattakaan siitä, että joku ihminen ylipäätään kykenee muistamaan ulkoa kaksituntisen esityksen. Rakastin myös lavastusta ja pienen näyttämön tunnelmaa.
Tarina
Everstinnan tarina on yhden ihmisen elämän tarina. Se perustuu Rosa Liksomin kirjoittamaan kirjaan Everstinna (Like) . En osaa sitä tähän kiteyttää itse, joten kopioin tekstin suoraan Kaupunginteatterin sivuilta:
”Näytelmä kertoo hersyvän ja rajun tarinan paraateja ja univormuja
ihailevan nuoren työn kasvusta itsenäiseksi, aikuiseksi ja kirjailijaksi.
Isän kuoleman jälkeen isän ystävä, 28 vuotta vanhempi Eversti, täyttää nuoren runotytön ajatukset ja hän heittäytyy kaikilla aisteillaan miehen syliin. Pariskunta käy eräretkillä, Rovaniemen natsieliitin juhlissa, Mannerheimin syntymäpäivillä ja soilla naimassa. Rakkaus kipunoi kilpaa revontulien kanssa mutta saa hiljalleen yhä julmempia sävyjä.
Samalla näytelmä on tarkka ja terävä erään aikakauden analyysi. Teoksessa seurataan myös Suomen vaiheita itsenäisyyden alkutaipaleilta, sotien läpi aina nykyhetkeen asti. Eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu.
Lapin kirpeässä yössä kerrottu tarina kuljettaa läpi yhden naisen koko elämän sekä yhden valtion kasvukipujen. Väkevän ja unohtumattoman tarinan tulkkina on upea Heidi Herala.”
Käsiohjelmassa kerrotaan, että näytelmä syntyi, kun Heidi Herala oli lukenut Rosa Liksomin haastattelun koskien kirjaa ja juostessaan kauppaan ostamaan teosta, hän soitti jo kirjailijalle ja kysyi olisiko teoksesta näytelmäksi. Täältä voit lukea Apu-lehdessä olleen Heidi Heralan haastattelun näytelmästä.
Menkää katsomaan – Everstinna on mestariteos. Heidi Herala on upea, upea upea. Ainoa asia mitä ihmettelin, oli yleisö, joka nauroi, kun minulla valuivat kyyneleet silmistä. Mutta jokainen kokekoon asiat itsensä kautta, kuten itselle sopii. Se on sallittua.
Kiitos Sari, tekstiviestistä, kiitos lipuista, kiitos elämyksestä ja kiitos Carolina seurasta. Seuraavaksi on luettava itse kirja. Voi elämä mikä päivä. Kiitos eilisetä!
Hanna