Kuukausi sitten oli ihanassa tilaisuudessa Annalan huvilassa Hämeentiellä, jossa juhlistettiin Birger Kaipiaisen luoman Paratiisi-astiasarjan 50-vuotissyntymäpäivää.
Annalan huvila kylpi auringonpaisteessa, kukat kukkivat kaikkialla ja aurinko paistoi niin lämpimästi, kuin se vain parhaana elokuun lopun päivänä voi paistaa. Söimme lounasta pitkissä pöydissä Paratiisi-astioista ja kuuntelimme EMMAn museon johtajan Pilvi Kalhaman kertomaa Birger Kaipiaisen tarinaa.
Samalla lanseerattiin uusi vanha sarja; Kaipiaisen vuonna 1970 suunnittelema Sunnuntai. Sen keltaiset kuviot ovat aikansa kuvaa selkeimmillään. Kun katson Sunnuntai-astisarjaa näen silmissäni 70-luvun TV-sarjat, värimaailman, vaatteet ja hiusmuodin!
Rakastan astioita
En tiedä mistä ja miten mun astiahulluus aikaanaan alkoi. Ja itse asiassa en edes tiedä koska se on alkanut. Luultavasti jo pienenä lapsena kotona, koska meillä katettiin pöytä aina kauniisti ja esimerkiksi sellaisella esineellä, kuin maitotölkki ei todellakaan ollut mitään asiaan päivällispöytään. Maito kaadettiin kannuun – amen. Samoin oli muiden kaupan pakkausten kanssa, kaikki mitä ruokapöytään nostettiin, siirrettiin tarjoiluastioihin. Sijaansa pöydästä ei myöskän löytänyt parunakattila tai muu ruuanvalmistusastia, vaan ruoka asetettiin tarjolle tarjoiluastiaan, pois kattiloista. Ainoastaan mustassa rautapadassa tai suuressa uunivuoassa valmistettu ruoka nostettiin uunista suoraan pöytään. Kauniisti kattaminen oli tärkeä osa ateriaa, samoin kuin tietysti kauniit pöytätavat.
Oma osuutensa kauniiden astioiden lumosta oli isälläni, joka kävi työnsä puolesta usein silloisessa Tšekkoslovakiassa ja toi tuliaisina jokaiselta reissulta kristallia. Sitä oli kaapeissa määrättömästi ja sain tietenkin kuulla myös paljon sen valmistuksesta. Mitä kristallilla tarkoitetaan ja kuinka sitä hiotaan.
Äidin ja isän perintönä jatkui kattausinnostus myös omassa elämässäni ja omat lapseni ovat saaneet osansa perinnöstä, mutta toteuttavat sitä omalla tavallaan, mikä on ilo nähdä. Estetiikka ja kauniit pöytätavat ovat tärkeitä heillekin. (Ihmettelen muuten sitä, kuinka niin yksinkertaista asiaa, kuin veitsen ja haarukan käyttöä ei oikein hallita yleisesti. Joskus ruokailuvälineet ovat niin hankalasti ihmisten käsissä, että ruokailu näyttää vähän kuin sirkuksen jonglöörin taitoa vaativalta operaatiolta.)
Makuni astioissa on yhtä kirjava, kuin ruuassa. Rakastan kaikkea! Koristeita, antiikkia, modernia tyyliä, koruttomuutta, simppeliä, runsasta – ihan kaikkea. Pienet hienoudet nostavat kattauksen kuitenkin toiselle tasolle. Eli harvinaiset esineet tai apuvälineet. Kuten kala-aterimet, kun tarjoillaan kalaruokaa. Kalaa kun ei ole tarkoitus syödessä leikata. Sitä siirrellään kalaveitsellä. Kalahan on pehmeää, joten ei sitä tarvitse jynssätä veitsellä.
Voi Paratiisi – kauhistus!
Yksi astiasarja oli kuitenkin nuorena aivan selkeä inhokkini. En voinut käsittää, että kukaan haluaisi katsella saatikka kattaa pöytäänsä Birger Kaipiaisen runsaasti koristelemalla Paratiisilla. Koko Paratiisin maailma hämmensi minua, kunnes eräänä päivänä vierailin silloisen yhtiökumppanini kotona ja hänellä oli pöydässä Paratiisi-sarjan sokerikko. Tuijotin sitä ja rakastuin siihen saman tien korviani myöten. Se oli aivan maagista.
Joskushan on niin, että hyvä taide ensin kiusaa, herättää ja ärsyttää, kunnes ei päästä enää otteestaan ollenkaan. Paratiisi jäi minuun ja niinpä Saarenmaan kodissamme meillä on runsas Paratiisi-astiasto somasti sikin sokin kaikkea. Tahtoo sanoa värillistä sekä mustavalkoista Paratiisia sekaisin.
Sokeriastiaa katson aina suurella rakkaudella, vaikka sokeria en kahvissa käytäkään. Tosin siinä voi kyllä säilyttää paljon muutakin kuten hilloa, tomaattisosetta (ketsuppipulloa ei meillä kattauksessa näy!) hillosipuleita, oliiveja, juustoraastetta tai toisaalta hiuspinnejä, kolikoita tai avainnippua.
Kahvinjuonnin suhteen olen nautiskelija ja vaikka Saarenmaalla on montaa sorttia kuppeja, yksi on ylitse muiden. Paratiisisarjan teekuppi on suosikkini, kun juon kahvia terassilla varhain kesäaamuisin. Mutta ehkä se muuttuu nyt, kun Arabian ihanan lounastilaisuuden jälkeen sain lahjaksi Paratiisimukin.
Rapukekkerit
Yksi ihana lapsuuden traditio oli rapukestit. Ja todella mehän emme puhuneet rapujuhlista vaan nimenomaan rapukesteistä tai kekkereistä. Oi että mikä niiden tunnelma olikaan! Äiti koristeli pöydän villiviinin oksilla, jota kasvoi pitkin talomme seinää niin, että sen keltainen peittyi miltei kokonaan. Kattauksessa käytettiin aina vain kolmea väriä – punaista, vihreää ja valkoista. Ne ovat myös minun rapukekkereiden värit. Tuntuu hyvältä jatkaa perinnettä.
Katossa roikkui aina suuria paperilyhtyjä, joiden sisällä paloivat kynttilät. Ihmettelen ettei kotimme syttynyt palamaan, mutta haluaisin itsekin käyttää niitä nyt. Niissä on aivan oma tunnelmansa. Ehkä onneksi en kuitenkaan ole löytänyt kapoista sopivia. Ravut keitettiin tietenkin itse ja hämmästelin sitä, kun isä pesi niitä ensi harjalla keittiön lavuaarissa. Se oli kaikki niin jännittävää.
Tänä syksynä kun järjestin rapukestit naisystävilleni meillä oli lautasina kokovalkoiset Paratiisi-katelautaset, joiden kohokuviona on Paratiisisarjan herkukat. Se on hyvä lautanen, koska siihen mahtuu rapujen perkeet.
Tästä kaikesta varmaan käy ilmi, että rakastan perinteitä ja minulla on paljon paljon ihania muistoja. Useat niistä liittyvät astioihin ja minulla on edelleen käytössä mm. lapsuudenkodin Arabian astiasto. Kauniit tavarat kestävät aikaa ja niihin jää kiinni muistoja. Rakastan sitä.
Hanna