Esikoistyttäreni synnytti pojan pari viikkoa sitten. Pelkäsin kuollakseni ja ymmärsin taas kerran paremmin omaa äitiäni ja myös hänen äitiään, Alli-mummiani.
Kun minä synnytin esikoistani, äitini ompeli pientä pitsityynyä kastejuhlaa varten ja kun äitini synnytti esikoistaan – sisartani Ritvaa – Alli-mummi viimeisteli brodeerattua pöytäliinaa kastepöydälle. Miksi? Koska on pakko tehdä jotain. Jännittää niin mielettömästi. Ja pelottaa myös. Itse olin kuvausmatkalla ja valvoin koko yön jossain pohjoisen hotellissa. Aamulla kiipesin laskettelurinnettä ylös ja keskityin selviämään ylämäestä. Tyttären anopin kanssa soiteltiin ja oltiin käytännössä hermoraunioita, kunnes uutinen viimein tuli. Poika oli syntynyt! Äiti ja lapsi voivat hyvin. Kiitos kiitos kiitos!
Synnytys ja syntymä on dramaattinen tapahtuma ja mitä vain voi sattua. Terveenä syntynyt lapsi ja onnellisesti sujunut synnytys, ovat suuri onni. Meidän sairaaloidemme lääkärit ja kätilöt ovat äärimmäisen tärkeitä. He ovat avainasemassa. Luojan kiitos tyttäreni halusi synnyttää sairaalassa. Olin siitä jo etukäteen kiitollinen ja varsinkin jälkikäteen, sillä lopulta pieni uusi ihminen syntyi maailmaan keisarinleikkauksella.
Kun synnytys oli lähellä, juttelin ystävieni kanssa paljon synnyttämisestä ja lapsivuodeajasta, varsinkin niistä ensimmäisistä viikoista kotona. Nehän olivat aivan kaoottisia. Itse muistan, kuinka suurin piirtein koko omaisuuteni oli sikin sokin lattialla. En tajunnut ajankulusta mitään ja kiitin Luojaani kolmesta sisarestani, joille soitin vuoronperää, neuvoja kysellen.
Kun esikoiseni oli viiden päivän ikäinen, sisareni Helena haki hänet päiväksi luokseen. Ajattelin siivota. Katinvillat! Minä nukuin kahdeksan tuntia. Aamu kahdeksasta kello neljään iltapäivällä. Kun heräsin, lensin raketin tavoin siskoni luokse saamaan helpotusta räjähtämäisillään oleville rinnoilleni. Huh.
Ensimmäiset viikot ovat raakaa aikaa ja aika kaukana pumpulinpehmeästä pastellinvärisestä kuplasta. Tuntuu, että olisi tärkeää, että media ja some välittäisi enemmän realistista kuvaa tuosta ajasta. Olisi tärkeää, etteivät äidit tuntisi itseään epäonnistuneiksi, kun todellisuus on aika erilaista, kuin se miltä Englannin kuninkaalliset näyttävät esitellessään vauvoja synnytystä seuraavana päivänä meikattuina, hiukset puhtaina hulmuten kauniissa leningissään säteillen.
Itse muistan hyvin, kuinka yllättävää oli jo se, että vatsa ei kadonnutkaan saman tien. Eipä kadonnut paljon muutakaan, sillä lihoin joka raskauden yhteydessä n. 20 kiloa. (Vai olisiko ollut, että kolmannella kerralla vain 12… saattaa olla.) Yksikään vaate entisestä elämästä ei mahtunut synnytyksen jälkeisiin mittoihini ja äitiysvaatteita en enää suurin surminkaan halunnut pukea päälleni. Peilistä katsoi väsynyt, kalpea hyytelömäinen olento, jonka pään sisäinen elämä oli sekaisin onnentunteesta, epävarmuudesta, ylpeydestä ja pelosta.
Sanotaan että lapsivuodeaika kestää 6-12 viikkoa. Olisi hienoa, jos äiti sinä aikana tosiaan saisi vain rauhassa toipua fyysisesti ja tottua uuteen tilanteeseen henkisesti, ilman mitään paineita ja varsinkaan ilman mitään somen tuomia paineita ruusunpunaisesta äitiydestä. Äitiys on ihanaa koko matkan. Se on ihmeellinen maailma, jonka on kohdallani täyttänyt ja edelleen täyttää hämmästys, ilo ja rakkaus. Kaikki se mitä lapset tuovat tullessaan.
Tyttären odotusta oli jännittävää seurata ja aivan uuden ulottuvuuden siihen toi some. (Some hyvässä ja some pahassa. Tällä medialla on kyllä niin monta ulottuvuutta!) Tyttäreni ja hänen ystävänsä alkoivat tehdä Hei Baby -podcastia ja Instagram-tiliä äidiksi tulemisesta ja raskausajasta rennosti ja rehellisellä otteella. Äitinäkin oli kiinnostavaa kuunnella, mitä kaksi esikoistaan odottavaa naista ajattelevat ja kuinka kaikki sujuu.
Ja nyt siis yksi lapsi toi tullessaan lapsenlapsen. Sain hoitaa pientä poikaa yhdessä tyttäreni kanssa kaksi ihmeellistä päivää, kun pojan isä lähti työmatkalle. Takana on ihana viikonloppu, jonka tunnelmista lisää myöhemmin.
Hanna…Nanna? Nonna? Mummi? Mami? Ämmi? En minä tiedä!