Lähdin viime perjantaina keskellä päivää lenkille. Se oli aivan ex tempore juttu. Kun vedin lenkkivaatteita päälleni, mietin että olen varmasti unohtanut jonkun työn tai tapaamisen. Oli niin outoa, että saatoin sillä tavoin lähteä liikkeelle keskellä päivää. Itse asiassa mietin sitä vähän väliä lenkillä ollessani. Pelkäsin koska puhelin soi ja joku kysyy että missä hitossa minä oikein olen.
Ei se soinut.
Viimevuoden kolme viimeistä kuukautta tein työtä tauotta. Joka ikinen päivä ja intohimolla, mutta välillä mietin, että kohta en enää jaksa. Verenpaine nousi, hartiat kiristyivät, liikunta väheni ja yöunet pysyivät lyhyinä. Söin mitä sattui (joka kyllä näkyy vyötärölläni, hitto soikoon!) Heräilin neljän aikaan aamulla työasiat mielessäni. Mietin seuraavan päivän tehtäviä, olenko muistanut kaiken? Ehdinkö kaiken? Onko kaikki oikein tehty? Ja lopulta nousuin ylös ja aloin puurtaa.
Tavallaan se oli hienoa, sain tehdä ihania juttuja, mutta jouduin myös luopumaan asioista, joista pidän elämässä kaikkein eniten ja mulle tärkeät ja rakkaat asiat saivat väistyä. Ne jäivät aina to do -listan hännille ja sitä myöten lopulta kokonaan tekemättä.
Katsoin Maikkarilta viime tiistaina Nina Rahkolan ja Kirsi Alm-Siiran ansiokkaan ohjelman Studio. Siinä oli aiheena uupumus työelämässä. Vieraina olivat Vihreiden Touko Aalto, Pupulandia-blogia kirjoittava Jenni Rotonen, aivotutkija Minna Huotilainen ja haastattelussa jalkapalloilija Mika Ojala.
Poliitikko, urheilija ja bloggaaja kärsivät keskenään saman tyyppisistä vaivoista ja saatoin lukea itseni samaan joukkoon. Mutta minulla kävi siinä mielessä hyvä tuuri, että vuoden vaihteen tienoille tuli elämässä ja työssä rauhallinen ajanjakso, jolloin saatoin ottaa iisimmin. Matkustin myös työmatkalle Afrikkaan. Matka oli kyllä raskas mutta valolla on suuri vaikutus hyvinvointiini ja täydellinen ympäristön vaihdos oli työn raskaudesta huolimatta virkistävä asia. Pitkät joulun pyhät toivat lisää vapaata aikaa ja olo helpottui. Ainoastaan keho on edelleen aivan tiltissä. Eikä mikään tunnu auttavan. Käyn hierojalla ja jumppaan mutta olen kuin rautakanki enkä pääse tekemään mitään kunnon treeniä, kun kaikki energia on keskitettävä kehoa avaaviin liikkeisiin. Välillä huimaa ja tuntuu kuin olisin myrskyssä laivan kannella. Kun menin joogaan sain migreenin kiitokseksi hyvästä yrityksestä.
Mietin joka päivä miksen saa käännettyä elämääni sellaiseen tilaan, jossa tekisin ensin kaiken sen, joka on itselleni hyväksi ja sen jälkeen vasta työt. Johonkin pirulliseen ytimeen on juurtunut ajatus työ ensin, sitten vasta huvi. Mutta eihän itsestään huolehtiminen ole huvia. Se on välttämättömyys. Jos uuvun en kykene tekemään töitä lainkaan. Kun treenaan aamulla, käyn lenkillä ja teen ne muutamat minulle elintärkeät venytykset, olen hyvällä mielellä ja kehoni ynnä nuppini kestää kaikkea niin paljon paremmin. Miksi siis ensin kaikki muu ja viimeisenä tärkeäin?
En löydä vastausta. Päätän muuttaa tapani joka päivä ja joka päivä jätän sen tekemättä.
Perjantain sauvalenkki auringossa oli ihanaa. Sunnuntaina kävelin myös auringossa (toki huomautan itselleni, että askeleita kertyi liian vähän – suorittaja…) Nukuin päiväunet ja keitin kupin tummaa suklaata ja join sen sängyssä telkkaria katsellen. Mutta hiukan kyllä soimasin itseäni välillä, olisiko kuitenkin ollut tärkeää vähän siivota tai jotain…
Studio-ohjelma sai minut ajattelemaan tätä kaikkea. Olin jo unohtanut vuoden vaihteen fiilikset, kun työtahti on juuri nyt rauhallisempi. Vain kroppa on jumissa. Lisää ajattelemisen aihetta antoi Olli Lindholmin liian aikainen kuolema. Hän puski ymmärtääkseni täysillä, ilman lepoa. Sellainen alkaa pelottaa, kun ei ole enää aivan nuori. Entä jos en huomaakkaan ja olen vaaravyöhykkeessä?
Nyt olisi hienoa kirjoittaa tähän loppuun upeasta elämänmuutoksesta, jossa olen oppinut tekemään kaiken toisin ja oikein. Mutta en ole oppinut. Mietin kuinka oppisin. Miten saisin itseni toimimaan itselleni parhaalla mahdollisella tavalla? Jos sinulla on tähän vastaus, kerro.
Hanna
Huiii kuulostaa vakavalta, nyt heti hakeudu lääkärille tai psykoterapeutille, ettei mene liian pitkälle sitten se on jo vaikeampaa tervehtyä.
Eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa mene hyvään malliin, kun tiedostan missä mennään. Tärkeysjärjestystä ja arvoja on mietittävä!
Hanna
Ok, se sisäinen tasapaino pitäisi tiedostaa ja löytää. Just niin tärkeysjärjestys ja arvot kohilleen , se vaatii kyllä luopumisia, mutta se palkitaan.
Niinpä, samaa ihmettelen itsekin ja saarnaan muutamalle läheiselleni.
Parhaiten minulla toimii se, että illalla mietin valmiiksi jonkun pienen hyvän jutun, jolla päätän aloittaa seuraavan päivän. Laitan kaiken valmiiksi sitä varten. Sen täytyy olla pieni ja vain vähän aikaa vievä. Usein siitä lähtee hyvä kierre päivään. Parhaimmillaan tällainen kausi kestää viikkoja.
Sellainen toimi eilen, mutta tällä kertaa vain päivän. Huomenna kokeilen taas.
Hei! Tämä on tosi kiinnostava idea. Voisitko kertoa millaisia nämä pienet jutut ovat? Tykkään ideasta!
Hanna
Ideat on tosi pieniä ja yksinkertaisia. Helpoiten laiminlyön liikuntaa ja stressaantuneena sitten jumitan jäykkänä. Laitan kellon soimaan 5 minuuttia aiemmin ja päätän tehdä kolme aurinkotervehdystä aamulla. Ehdin kuitenkin tehdä muitakin venyttelyjä. Päivä alkaa hyvin ja teen päivän mittaan lisää ”ylimääräisiä” liikkeitä. Tai päätän mennä töihin bussilla ja kävellä pysäkinvälin lisää. Sitä varten tyhjään laukusta turhat, katson säätiedotuksen ja otan sopivat kengät ja takin esille. Takaisintullessa saatan kävellä vielä pidemmän matkan. Koska ainahan (melkein) on 15 minuuttia ylimääräistä aikaa.
Illalla vaan päätän, että nukkumiseen on varattu klo 10-7. Jos ei nukuta lueskelen hyvällä omalla tunnolla. Välillä nämä ”vinkit” toimii oikein hyvin. Mutta joskus ei.
Minä kävin pahimpaan aikaan Mielikylvyssä – käytännössä siis nukahtamassa divaaniin, sellaista ohjattua rentoutusta siis mutta paikassa, jossa oli lämmin eikä jäätävän kylmä niin kuin esimerkiksi ryhmäliikuntasaleissa. Sittemmin kyseinen firma on lakannut olemasta, harmi. Myös psykoterapeutilla olen käynyt, ja hän suositteli mm. fysioakustista tuolia, se rentouttaa ja ilmeisesti jotenkin sheikkaa ajatukset oikeaan järjestykseen. 🙂
Oi oi kun kuulostaa hyvältä – mielikylpy!
Hanna
Niin osuvasti kirjoitettu. Jään kuulolle, josko ratkaisu löytyisi.
Sari
Peukku sille!
Hanna
Tunnistan itseni tekstistä. Ihmettelin talvella että miksi kaamos tuntuu normaalia pahemmalta ja miksi jokainen työpäivä tuntuu raskaalta vääntämiseltä. Vapaa-aika meni palautumiseen. Syykin selvisi, rautavarantoni olivat aivan nollilla eli paha anemia joka todennäköisesti oli vaivannut jo vuoden päivät. Joskus syy jaksamisen vähyyteen saattaa olla myös fysiologinen.
Ihania ja rauhallisia päiviä sekä kevättalven valoa!
Selvitettiinkö anemian syy? Täällä toinen kroonisesti raudanpuutteinen (tosin ilman anemiaa tätä nykyä).