Maailma on täynnä kiusaamista kaikilla tasoilla. On kiusaajia ja kiusattuja eikä kiusaaminen ikinä lopu. Luulen että kiusaaja ei tunnista itseään, hän oikeuttaa tekonsa jollain oudolla tavalla.
Kysyin tässä yhtenä päivänä Facebookissa mitä sarjoja tai leffoja kannattaisi katsoa suoratoistopalveluista. Sain valtavan määrän vastauksia ja ystäväni sanoikin minulle, että olin avannut varsinaisen Pandoran lippaan. Tavallaan hän oli oikeassa.
Kreikkalaisen mytologian mukaan Pandoran lippaasta ryöppysivät ulos kaikki maailman vitsaukset ja tällä hetkellä kiusanani on sarja, jota en voi lakata katsomasta. Katson sitä tunti toisensa perään ja sellaiset tärkeät elämän ilot kuten siivous ja sen sellainen soittaa toista viulua elämässäni. Elämässäni, jonka on vallannut tyttökirjojen Anna. Netflixin 27 osainen sarja Anna, a lopussa perustuu L.M. Montgomeryn Anna kirjasarjaan, joka kertoo Vihervaaran Annasta, joka on lastenkodissa kasvanut orpo, jonka keski-ikäiset sisarukset adoptoivat.
Kun kyselin minkä tyyppinen sarja on, sain vastaukseksi, että vähän sellainen kuin Pieni talo preerialla. Ja totta, vähän sen tyyppinen se onkin. Ajattelin että se voi pyöriä tuossa seuranani, kun teen niitä kotihommia, vaan toisin kävi. En pysty katsomaan sarjaa vain toisella silmällä.
Ensinnäkin se on hyvin kauniisti kuvattu, jo intro on niin kaunis, etten raaski hypätä sen yli.
Hyvän sadun tapaan Annan tarina on täynnä opetuksia ja on kiinnostavaa huomata kuinka mikään tässä maailmassa ei lopulta muutu.
Kovin syvältä viiltää, kun heikkoja kiusataan, vaan ainapa löytyy ne oikeasti heikommat rehvakkaat itseään täynnä olevat sydämettömät mätämunat, jotka ottavat asemansa muita kiusaamalla. Eivätkä ne ole sarjassa, saduissa tai oikeassa elämässäkään vain lapsia. Kiusaajien ikähaarukan alkupäätä en uskalla arvata mutta janan loppupää on siinä sadan vuoden paikkeilla.
Anna, a lopussa -sarjassa myös opettaja kiusaa ja nöyryyttää oppilaitaan. Sekään ei ole historiaa. Samaa tapahtuu myös nykyään, vaikka sarjaa katsoessa jostakusta voi tuntua, että siinä tapahtuva toiminta kuuluu historiaan ja on todella vain eilistä päivää. Ei se ole.
Omassa koulussani oli useampikin oppilaita kiusaava ja nöyryyttävä opettaja, mutta yksi oli ylitse muiden. Hänen tapansa opettaa oli täydellisen auktoritäärinen, hän kiusasi ja nöyryytti oppilaita ja nauroi niille, jotka tekivät virheitä. Kun hänen tuntinsa oli edessä, moni oppilas pelkäsi kuollakseen.
Minä en pelännyt. En ole koskaan pelännyt auktoriteettejä, mikä ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi heitä. Tätä opettajaa en kuitenkaan kunnioittanut ja olin yksi niistä harvoista, jotka uskalsivat panna kampoihin. Se oma pitkä tarinansa. Unohtumaton ja karu.
Minulle hyvin läheinen ihminen opiskeli aivan vasta arvostetussa korkeakoulussa, jossa oli niin ikään kiusaava opettaja. Hän otti läheiseni silmätikukseen ja rääkkäsi, häpäisi ja kiusasi tätä loputtomasti. Mikään ei muutu.
Kiusaamisen nollatoleranssista puhutaan niin paljon. Koulukiusaaminen on vain yksi kiusaamisen paikka. Työpaikkakiusaaminen on arkipäivää kaikilla aloilla entäpä nettikiusaaminen? Oh la laa – sielläpä vasta riehutaankin. Ja oikeasti missään näistä paikoista kiusaaminen ei ole loppunut suurista puheista ja yrityksistä huolimatta. Eikä se ikinä lopu. Siksi Anna -sarjan katsominen on vanginnut minut. Olen itkenyt niin paljon sitä katsoessani, en omia kiusaamisen kokemuksiani, vaan sitä kuinka julmia ja sydämettömiä me olemme. Ja raastavaa on tieto siitä, että sama jatkuu joka päivä jossain.
Olen aivan varma, että jokaikinen ihminen sarjaa katsoessaan kykenee samastumaan kiusattuun ja näkee kiusaajan vastenmielisenä yksilönä. Mutta miksi ihminen ei näe kiusaajaa, kun katsoo peiliin?
Ei pidä silti luulla, että Anna, a lopussa olisi ahdistava tai ikävä sarja, ei todellakaan. Aivan napakymppihän se on. Suloinen, elämäniloinen ja helpolla tavalla syvällinen. Lämmin suositus, kaikkien yhtään romantiikkaa rakastavien kannattaa unohtaa siivous ja siirtyä seuraamaan 1800-luvun elämää Kanadassa. Minäkin siirryn sinne nyt!
Hanna – ei hoota lopussa
Kiusaamisen, kiusaajan, voisi kai määritellä niin että tahallisesti ja suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti pyrkii saamaan ryhmän porukassa kohtelemaan yhtä henkilöä (usein sellainen jolla on vähän taloudellisia tai sosiaalisia resursseja ennestään) huonosti, tai jopa aiheuttamaan tälle vahinkoa, vai miten sikke määrittelet? Mutta tätähän tekevät myös viranomaiset ja valtio, kun vaikkapa tupakoijat syyllistettiin ja otettiin silmötikuksi, vaikka puun polton pienhiukkaset ja autoilu tappavat paljon enemmän ihmisiä. Mutta joku syyllinen pitää olla omaan huonoon oloon? Minä saan sanoa tämän, sillä en ole koskaan polttanut tupakkaa. Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat minulle sen sijaan elämän ja kuoleman kysymyksiä. Ja yksityisiä ihmisiä syyllistetään milloin mistäkin kun yritysten tavaraostot lentokoneella ovat verottomia ja lentokoneet lentävät ja Syyriassa tapetaan. Olemme valinneet seurata Yhdysvaltojen korporaatioita. Rohkeus on sitä että suostuu olemaan epäsuosittu. Eikä silmäkulmasta pälyile kellä on eniten rahaa ja verkostoja ja ole hänen kannallaan heikompia (köyhät) vastaan. Mutta tällainen rohkeus ei kerrytä rahaa ja valtaa eli verkostoja, ja vaatii ääretöntä vahvuutta ja selkärankaa. Siksi me olemme positiivisia ja kerromme että kun vain yrittää. Sarja on kiva, olen katsonut sen, vanhat hyvät ajat, tulee mieleen.
Sinäkin Brutus
Kiitos viestistäsi – …”huonosti, tai jopa aiheuttamaan tälle vahinkoa, vai miten sikke määrittelet?… ” Pieni kommentti tähän – olen Hanna Sumari – meidät sekoitetaan usein.
Rohkeus on stä että suostuu olemaan epäsuosittu – varmasti tai ainakin että uskaltaa ottaa sen riskin, että on.
Hanna
Jos jokainen tunnistaa kiusaajan , herää kysymys, miksi me käännämme katseemme pois?
Siinäpä ikuisuuskysymys.