Psykoterapia on monessa tilanteessa hyväksi avuksi elämässä. Ainakin silloin kun psykoterapeutti toimii terapeuttina – eikä asiakas.
Luin Iltalehdestä jutun, jossa toimittaja Emmi Oksanen oli kertonut terapeutille lopettavansa terapian, koska oli jo ensimmäisellä kerralla saanut avun ongelmaansa. Hän odotti ymmärrettävästi terapeutin ilahtuvan menestyksestä, mutta toisin kävi. Asiat kääntyivät päälaelleen ja asiasta kehkeytyi kiista. Toimittaja sai selittää juurta jaksain, kuinka asiat olivat selkiytyneet hänen päässään ja kaikki oli nyt hyvällä mallilla. Sen sijaan, että psykoterapeutti olisi ollut iloinen, tämä suositteli asiakkaalleen sitoutumista kolmen vuoden ryhmäterapiaan.
Juttua lukiessani, muistin itselleni vuosia sitten sattuneen tapauksen, joka on vähintään yhtä hämmästyttävä ja hämmentävä, kuin Emmi Oksasen tapaus.
Minulla on matala kynnys käyttää kaikenlaisia apuja kaikissa tilanteissa. Jos koen jonkun asian hankalaksi, hankin apua.
Olen aikanani sairastanut masennuksen ja kävin silloin psykiatrin vastaanotolla pitkähkön tovin. Muistaakseni hän todella oli psykiatri, loistava nainen, jonka nimeä en valitettavasti muista. Hän oli myös verraton humoristi. Sain häneltä eväitä koko loppuelämäkseni ja tiedon siitä mitä tulee tehdä, kun on se fiilis, että ei kai masennus taas nosta päätään. Neuvot ovat toimineet ja pärjään mainiosti itse kutakin välillä riepovissa päänmyrskyissä. Ja niin kauan kuin kontit toimivat niin hyvä niin. Masennus on karmeaa. Surullista, yksinäistä helvettiähän se on. Onneksi selvisin kohtuullisen vähällä siitä. Mutta jotenkin olen rakennettu niin, että se ominaisuus ja herkkyys minussa on. En kestä kaamostakaan mitenkään hyvin, edes kohtalaisesti ja lasken sen kuuluvaksi osaan tätä ominaisuuttani masentua, vaikka kysymys onkin valon puutteesta.
Aina ei kuitenkaan ole kyse masennuksesta tai sairaudesta, kun päässä junnaa ja mieltä askarruttaa. Joskus on tilanteita joihin kaipaa portin avaajaa. Kun tuntuu ettei jonkun asian kanssa pääse eteenpäin. Joskus joku asia voi ottaa aivan sairaasti kaaliin ja jotenkin on se fiilis, ettei viitsi rassata kavereita asian kanssa tai kehtaa ja on helpompaa puhua ventovieraalle. Tai on muu solmu, jota ei itse saa avatuksi. Myös vaihdevuodet voivat aiheuttaa alakuloa, siitä olen kirjoittanut täällä.
No siis, joskus 15 vuotta sitten oli tämänkaltainen tilanne. En päässyt asiani kanssa eteenpäin, vaikka kuinka mietin. Ystäväni sisko on psykoterapeutti ja kysyin häneltä suositusta, kenen puoleen voisin kääntyä. (Hän ei voinut ottaa minua asiakkaakseen, koska olimme tutut) Sain muutamia nimiä ja niin päädyin vastaanotolle murheeni kera. Ensimmäinen käynti sujui aivan mallikkaasti. Sain mukaan jotain tutkittavia papereita, joissa oli myös kysymyksiä, joita oli sitten tarkoitus seuraavalla kerralla käydä läpi.
Seuraava kerta olikin sitten aivan legendaarinen fiasko.
Saavuin paikalle, istuin alas ja psykoterapeutti alkoi puhua. Aihe oli terapiaistuntoon yllättävä. Hänen aiheensa oli valkoiset sohvat. —-
Hän alkoi puhua minulle valkoisista sohvista!!! Tein tuolloin t.i.l.a. –ohjelmaa ja tämä psykoterapeutti alkoi puhua minulle valkoisista sohvista! Sekä siitä millinen hänen kotinsa sisustus oli. Ja siitä kuinka hän oli aiemmin asunut Englannissa, Lontoossa ja hänellä ja hänen erittäin rikkaalla miehellään, jolla oli joku kreivin arvo, oli ollut valtava koti, jossa oli siis kaikki, aivan kaikki ollut valkoista ja valtavan hienoa ja upeaa. Nyt häntä kuitenkin ehkä hiukan hävetti tämä nykyinen kotinsa ja hänellä ei ollut valkoisia sohvia, mutta hänellä kyllä oli koira.
No ymmärrätte sen, että annoin hänen toki sanoa muutaman sanan valkoisista sohvista, vaikka ne eivät millään tavalla edes sivunneet asiaa, jonka johdosta olin vastaanotolla. Tovin kuluttua, koetin kuitenkin palauttaa asian raiteilleen ja siirtyä puhumaan ongelmastani. Ei toivottua vaikutusta. Pysyimme edelleen valkoisessa maailmassa ja sen problematiikassa. Ja siis, hän ei kysynyt minulta mitään, vaan puhui taukoamatta. Koetin vielä kahteen kertaan päästä oikeaan aiheeseen, mutta yritys oli tuomittu mahdottomaksi. Lopulta päätin katsoa mitä tapahtuu, jos en sano enää sanaakaan. Voitteko kuvitella – hän puhui yksin omista asunnoistaan YHDEN KOKONAISEN TUNNIN AJAN. Se oli suorastaan hurmiollista. Häikäisevää hulluutta.
Tunnin kuluttua poistuin, enkä tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Tilanne oli absurdi.
En tietenkään enää koskaan palannut tällaiseen sisustusterpiaistuntoon. Soitin hänen vastaajaansa ja peruutin seuraavat ajat. Jäin kiinnostuksella odottamaan laittaako hän laskun. Ja laittoihan se peijakas sen! Ja niin tein että maksoin sen. En halunnut ajatellakaan mikä rumba valituksesta olisi voinut syntyä. Ei ollut kiinnostanut kokeilla. Halusin eroon koko tapauksesta. Unohtaa sen tyystin. Ja unohdinkin, en ole muistanut tätä merkillistä tuntia elämässäni sen koomin. Nyt se nousi mieleeni, kun luin Iltalehden jutun. Kerroin tapauksen kyllä aikanaan ystäväni siskolle tavatessamme ja hän aivan oikeasti kalpeni. Hän sanoi, että hänen on tehtävä asiasta ilmoitus. Tekikö hän sen, sitä en tiedä.
Minun terapeuttini oli ihan oikea psykoterapeutti, silti kävi näin. Ihmisten mieliä ja asioita terapoivat monenlaiset yrittäjät, jotka ovat saaneet monen tasoista koulutusta. Usein joku, joka on itse ollut vaikeuksissa ja saanut avun, saattaa löytää uuden ammatin toisten auttamisesta. Mutta itseään terapeutti ei saa asiakkaansa kautta hoitaa. On syytä olla tarkkana ja jos hoito vaikuttaa mitenkään epäilyttävältä, se on syytä lopettaa, vaikka terapeutti sanoisi mitä. Se voi olla vaikeaa, koska sairaana ja herkkänä, ihminen on heikko. On tärkeää muistaa, että aikuisena saa itse päättää asioistaan, joskus sitä tekee ihan vaan kohteliaisuudesta hassuja juttuja.
Iloa päivään – pidetään itsestämme huolta!
Blogia saa mielellään jakaa.
Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮
Moniosaaja Hanna, minulle kyllä viimeaikoina on tullut tunne sinun blogikirjoituksia lukiessa, että sinä kyseenalaistat elintärkeiden asioiden ammattiryhmiä, kuten lääkäreitä-ja nyt psykoterapeutit. Olen lukenut artikkeleita lähipiiristäsi ja ymmärtänyt , että he ainakin ovat saaneet apua tarvittaessa onnistuneesti.
Tuntematon setä,
Mahdoitko lukea blogikirjoitukseni? ”Olen aikanani sairastanut masennuksen ja kävin silloin psykiatrin vastaanotolla pitkähkön tovin. Muistaakseni hän todella oli psykiatri, loistava nainen, jonka nimeä en valitettavasti muista. Hän oli myös verraton humoristi. Sain häneltä eväitä koko loppuelämäkseni ja tiedon siitä mitä tulee tehdä, kun on se fiilis, että ei kai masennus taas nosta päätään. Neuvot ovat toimineet ja pärjään mainiosti itse kutakin välillä riepovissa päänmyrskyissä.”
kaikki eivät ole päteviä – kriittinen on syytä olla, kun oma terveys on kyseessä.
Hanna