Millaista on olla isoäiti?

Minä mummina. Metka juttu, josta en tiedä mitään. Kun kuulin, että tämä hieno arvonimi on tulossa minulle, täytyin onnesta. Olin mielessäni toivonut kovin, että saisin lapsenlapsen tai useita, mutta en hiiskunut asiasta puolta tavuakaan. Niin monta raastavaa tarinaa olen kuullut lapsettomuudesta ja vanhempien ahdistelusta heidän halutessaan lapsenlapsia, että jo varhain päätin olla lausumatta asiasta minkäänlaista mielipidettä. Ja eihän se asia todellakaan minulle mitenkään edes kuulu.

Siskoni Ritva on kutonut tuon ihanan villatakin. Peitoksi kaivettiin kaapista Balmuirin kashmirhuivi ja patjana on untuvatyyny, kun lähdettiin työntämäään tulokasta puistoon liian suurissa lainarattaissa. Ihanaa oli!

Sitten yhtenä päivänä sain videopuhelun, jossa uutinen kerrottiin. Itkin onnesta! Olin riemuissani ja mielettömän jännittynyt. Äitini sanoi joskus, että sitä tunnetta ei voi etukäteen selittää kenellekään, on niin ihmeellistä saada lapsen lapsi syliinsä.

Kun asian sai kertoa julkisesti, kaikki sanoivat, että sekoan ja tulen hulluksi. Odotin innolla sekoamista. Mutta ei se koskaan tullut. Mietin, olinko jotenkin viallinen. Ehkä olen, ehkä en. En tiedä, kun ei ole mitään sellaista mittaria, josta sekoamisen voisi todentaa. Ellei sitten sekoamiseksi lasketa liian kalliiden lastenvaatteiden ostamista ja sitä, että ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla katsomme puolisoni kanssa pikku miehestä kuvattuja videoita. Ja sitä että haluaisin olla rikas pohatta ja jättää työt sikseen, että voisin olla hänen seurassaan kaiket päivät.

Kukapa ei olisi vauvana nukkunut nojatulissa. Niin pieni oli murunen että joka puolella mahtui vielä tyynyt turvaa tuomaan pikkuiseen pesään.

Ihanaa isoäitiydessä on ollut myös katsoa omaa tytärtä äitinä. SE on ihmeellinen, herkkä ja kaunis kokemus.

Aluksi kaikki oli kuin väräjävää perhosen siipien lepatusta. Hentoa ja haparoivaa. Varmasti ikimuistoisin päivä oli äidin ja lapsen ensivisiitti meille, kun vauva oli kaksiviikkoinen.

Koko talo täyttyi rakkaudella ja näin tyttäressäni itseni, ollessani samassa tilanteessa joskus kauan sitten. Muistan hyvin sen turvan, minkä koin, kun tulin oman äitini luo. Nyt sain olla siinä asemassa. Turvana. Kaksikon reissu venyi yli yön ja ensin meinasimme pedata pienokaiselle vuoteen matkalaukkuun, mutta saimmekin lainaksi sängyn.

Olisin halunnut kantaa noita kahta pumpulisiivin ja silittää auringonsäteillä ja tuijottaa kuun lempeässä valossa kahta nukkuvaa aarretta hiiren hiljaa. Olin pakahtua ja olen sitä edelleen, kun ajattelen noita hetkiä.

Tuosta on kulunut nyt kulunut yhdeksän kuukautta aikaa. Pieni poika seisoo jo omilla jaloillaan muutamia kymmeniä sekunteja ja on ottanut muutaman haparoivan askeleenkin. Ja minä mietin edelleen mitä on olla isoäiti.

Osaan ajatella mitä kaikkea tahtoisin opettaa ja kertoa hänelle, mutta kuinkahan se menee? Mikä kaikki kiinnostaa ja mikä jää päähän? Entä mikä on pikku kaverista ihan puuta heinää? Yksi tyttäristäni etsii parhaillaan uutta ruokapöytää. Ostin aikanaan kaikille kolmelle tyttärelleni heidän huoneisiinsa ruokapöydät työpöydiksi, että saavat siitä pöydän, kun muuttavat ensimmäiseen omaan kotiinsa. Yksi kolmesta teki niin. Nyt pöytää etsivä ei ollut ymmärtänyt tarkoitustani. Nauroin, että se on ihan oikein. Ei lapset muista siinä iässä mitään. Heitä kiinnostaa biletopit eikä neljän tai kuuden hengen ruokapöytä. Eli mikä menee hukkaan ja mikä taas on tärkeää?

Yksi elämäni parhaista aamuista! Tytär ja tyttärenpoika tulivat viereeni.

Helposti omasta vinkkelistä katsottuna vanhempi ihminen vaan horisee jotain vanhojen juttuja, tarinoita ja jorinoita. Ja juuri niitä minä rakastan. Rakastan tarinoita ja sitä miksi joku on niin kuin on. Mistä sanat tulevat ja mitä ne tarkoittavat. Miksi maalaistaloihin johtavat puukujanteet? Mitä kukkia voi syödä? Mitä tarkoittaa tinktuura ja mistä tulee sana jolistua ja mitä se tarkoittaa. Kuinka tehdään kermaa ja voita. Mikä on siirtolohkare ja mikä on Salpalinja? Entä mikä on sekrätääri ja siivoustakki ja miksi ne ovat olemassa? Mutta kiinnostaako nuo jutut pientä poikaa? Täytynee antaa ajan kulua ja katsastaa tilanne. Joka tapauksessa yritän parhaani, että poika oppisi rakastamaan leipomista.

Pieni vappuvieras – ei mene kuin kolme kuukautta ja hän on ollut elämässämme vuoden.

Oma mummini oli paljon läsnä elämässäni ja kun nyt mietin mitä häneltä opin, niin ainakin siisteyttä ja tarkkuutta (en välttämättä noudata oppeja aina, mutta tiedän että pitäisi) ja liikunnan välttämättömyyttä, mutta kaikkein tärkeintä oli se, että hän oli aina siellä, pienessä keskikaupungin yksiössään tavoitettavissa, auttamassa jos tarve vaati ja hänen seurassansa sai nauraa ja yllättyä. Siinäpä se tärkein juttu varmaan onkin. Olla läsnä. Ehkäpä keskityn enemmän kuuntelmaan, kuin höpöttämään omiani!

Toivon myös, että suhde olisi sellainen, että nuori poika veisi minua uusiin paikkoihin ja näyttäisi asioita, jotka ovat minulle uusia. Joskus itkettää, kun ajattelen, etten ehkä elä tarpeeksi kauan. Rukoilen että elän.

Hanna-Mummi

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin FB FB-blogi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

9 kommenttia

  1. sirukka 03.05.2020

    Äitini neuvoi, että isovanhempien tehtävä on vain olla aidosti läsnä. KUUNNELLA ja neuvoa vasta sitten, kun sitä neuvoa oikeasti kysytään! (ei muuten mikään helppo ohje noin niinkuin käytännössä!)

    Vastaa
    • hannasumari 03.05.2020

      Hei Sirukka,
      Äitisi on lausunut viisauden sanoja. Minäkin otan ne ohjenuorakseni. Tiedän ettei ole helppo rasti, mutta teen parhaani!
      Kiitos
      Hanna

      Vastaa
  2. Anne Ylikomi 03.05.2020

    Ihanasti olet pukenut sanoiksi, miten juuri sinä tunnet ja koet mummiuden. Itse kävin eilen hipelöimässä vauvanvaatteita ja ensimmäiset ostin tulevalle ensimmäiselle tyttärenlapselleni. Ei tätä ihanaa tunnetta ole voinut tietää, ennenkuin itse kokee.

    Vastaa
    • hannasumari 03.05.2020

      Onnea onnea onnea tulevalle mummille ja koko joukkueelle ❤️
      Hanna

      Vastaa
  3. Mariitta mummi 03.05.2020

    Kiitos Hanna blogista.

    Minäkin hurahdin ensimmäisen lapsenlapseni kohdalla hinnakkaisiin vauvan vaatteisiin. Suotakoon se ilo meille!

    Sirukka kirjoittikin jo kaikkein tärkeimmät ohjeet. Noin itse olen toiminut ja lapsenlapseni ovat sitä arvostaneet. Meillä on hyvä suhde.

    Vastaa
    • hannasumari 03.05.2020

      <3 ihana! Joo täytyy saada vähän hassutella!

      Hanna

      Vastaa
  4. Tahallista pahuutta ja ilkeyttä 04.05.2020

    Lapset ja lapsenlapset ovat nykyään tärkeitä vanhemmille ja isovanhemmille. Rakkaita. Se onkin hirveää ja järkyttävää ja uskomatonta jos ja kun heitä käytetään yhteisövainoon ja tahalliseen kotirauhan rikkomiseen, jotta päästään mukaan porukkaan, saadaan yhteisöllisyyttä ja elämälle tarkoitus.

    Vastaa
  5. Pirjo Oikemus 06.05.2020

    Kiitos Hanna jälleen blogistasi!
    Se oikein huokuu isoäidin rakkautta. Myös äidin rakkautta omaan tyttäreen. Tästä varmaan syntyykin se kaksinkertainen rakkaus pieneen. Halu suojella ja puolustaa heitä kaikelta ikävältä. Ja kun rakastaa, saa myös vastalahjaksi rakkautta pyytämättä. Maailma tuntuu heti paremmalta paikalta jopa näinä vaikeina aikoina.
    Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja isoäidille 😍
    Terveisin PirjoMummi

    Vastaa
  6. Omppu 06.05.2020

    Hei mummit. Lapset ja lapsenlapset ovat ihania, suloisia kullannuppuja. Heillä on myös oikeus yksityisyyteen. Minä en ymmärrä sitä,että netissä jaetaan omien rakkaiden pienten lasten kuvia kaikkien nähtäväksi. Kerrotaan ja kuvataan kaikki mahdollinen lapsen elämästä , jopa niin että kadulla vastaan tultua tunnistaa ja tietää jo minkä niminen ja näköinen lapsi on noissa vaunuissa ja miten hänet on puettu tänään. Eikö vanhempien tehtävä ole suojella ja turvata lapsiaan

    Vastaa