Kuka minä olen – minä olen minä – minä olen minun

Hanna Brotheruksen kirjasta Ainoa kotini ja mitä kirja minussa herätti. Minä olen minun. Suosittelen kirjan kuuntelemista tai lukemista kaikille. Se on rohkea ja kiinnostava kirja huomioineen ja saattaa nostaa esiin oman elämän kipukohtia ja herättää ajattelemaan ja pohtimaan mm. oman minän olemusta.

Kaikki oli hyvin oli siis sopiva aika alkaa etsiä itseään

Joskus viime syksynä kaiken ollessa elämässäni todella mukavasti ja hyvin, päädyin pohtimaan, kuka oikeastaan olen ihan pohjimmiltani. Lähdin tutkimaan asiaa terapeutin kanssa. Matka on ollut mielenkiintoinen ja rajukin ja jatkuu edelleen. On tosi hienoa tunnistaa aidot, syvät tunteensa ja nähdä syyt omiin puutteisiinsa, jolloin ne myös ehkä korjaantuvat. Olen kadottanut jonkun yhteyden itseeni joskus aivan pienenä ja tunteeni siitä, etten oikeastaan tiedä kuka olen, juontuu sieltä. Nyt yhteys alkaa olla punottuna kokoon.

Luulen, että aika moni alkaa etsiä itseään uudelleen, kun kotipesä tyhjenee. Kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan? Missä mennään. Oman etsintäni laukaisi varmaankin lapsenlasten syntymät. Katsoin kuinka upeita vanhempia tyttäreni ja tämän puoliso ovat. Se hellyys, kosketukset ja arjen hauskuus on kaunista katseltavaa. Vaikka tiedän, että elämä kahden aivan pienen lapsen kanssa on raskasta, näen kuinka he nauttivat elämästä ja noista pienisä ihanista pojista. Koin valtavaa hellyyden tarvetta itsekin sitä katsoessani ja tunsin myös suurta halua halata pieniä ihanuuksia isosti. En kuitenkaan sitä tehnyt, sillä pakolliset halaukset tuntuvat kaikista ahdistavilta, joten tyydyin halaamaan heitä katseellani. Onneksi sylihetkiäkin tietenkin kuuluu normaaliin meininkiin.

Ainoa kotini -kirja oli osin kuin minun tarinaani

Kun näissä mielentiloissa kuuntelin Hanna Brotheruksen kirjan Ainoa kotini, se tuotti pieniä järistyksiä minussa. Ainoa kotini on siitä harvinainen opus, että kuuntelin sen kolmeen kertaan. Ensimmäisellä kerralla kuuntelin hengästyneenä, toisella kerralla kuuntelin sitä öisin valvoessani ja nukahtelin ja kolmannen kerran kuuntelin vielä ihan kertauksen vuoksi, että takuulla tiesin, miten se kaikki nyt menikään. Täysin ainutlaatuista, olen lukenut vain satukirjoja useampaan kuin yhteen kertaan.

Minuun osui kirjassa kaksi asiaa: oman minuuden uudelleen etsiminen sekä syömishäiriö.

Kun kuuntelin Hanna Brotheruksen itsensä lukemaa kirjaa, huudahdin välillä ääneen ”minustako kirjoitat!” Samalla ymmärsin, että itsensä etsiminen uudelleen tai ensimmäistä kertaa varmasti osuu useilla ihmisillä juuri 50-60 ikävuoden korville.

Elämä saa uusia sävyjä ja arvoja. Haluaa tehdä asioita syvemmin ja tutkia omia käytösmallejaan, jättää pois turhaa ja tuoda pintaan itselle todella merkityksellisiä asioita. Kuten Brotherus kirjoittaa ”minä olen minun” Se on kiinnostavaa. Ihminen jakaa itseänsä niin moneen suuntaan. Lapsille, omille vanhemmilleen, puolisolleen, työlleen jne.

Brotheruksen kirja on romaani, mutta en kykene mitenkään arvaamaan missä kohdassa hän ei kertoisi asioita suoraan omasta elämästään ja missä kohdin kirja on mielikuvituksen tuotetta. Vahva tunne elämänkerrasta on kyllä läsnä.

Brotherus tansii kynällä

Hän kirjoittaa hyvin. Käyttää sanoja ja kirjoituksen rytmiä kuin tanssin koreografiaa. Tanssii kynällä ja sanoilla. Pidän lyhyistä tankkaavista lauseista tehokeinoina. Kirjasta voisi myös koota aforismikokoelman. Siinäkin on varmasti syy kolmeen kuuntelukertaani. Minun olisi pitänyt lukea kirja ja alleviivata juttuja sieltä. Lenkillä kuunnellessani joskus kelasin tekstiä taaksepäin, että muistaisin jonkun terävän havainnoin tai merkittävän lauseen. Mutta en minä niitä pystynyt ulkoa muistamaan. Mieleeni jäi ”minä olen minun” ja se minun on hyvä muistaa. Ei itsekkäässä muodossa, vaan sellaisena ajatuksena, että pysyn itselleni, tunteilleni ja ajatuksilleni uskollisena. Tunnistan tunteeni ja toiveeni ja myös ilmaisen ne. Olen helposti miellyttäjä, eikä siinäkään mitään pahaa aina ole, mutta on pysyttävä kartalla, ettei kadota itseään. Eri asia on olla siis kiltti, avulias ja ystävällinen sydämestään, kuin kalastaa kiltteydellä rakkautta. On tärkeää tietää mitä haluaa elämältä, sitä ei ole enää jäljellä ihan hirveän pitkään parhaassakaan tapauksessa.

Mitä saa syödä? Saako mitään?

Toinen juttu on sitten se syömishäiriö. Minulla on aina ollut hyvin negatiivinen käsitys omasta kehostani. Äitini laihdutti minua jo varhain, milloin mihinkin juhlatilaisuuteen ja lopulta tajusin, että itse asiassa olen ollut liian suuri jo syntyessäni. On ollut mahdotonta koskaan olla sopiva ja täyttää hänen odotuksiaan.

Hanna Brotheruksen kommentit omasta kehostaan osuivat välillä todella kovaa. Kun hän puhui reisistä, jotka täyttivät tuolin. Jos hänen pitäisi valita olisiko hän mieluummin onnellinen vai laiha, niin vastaus on laiha. Se kyllä pysäytti, sillä kiljaisin samanaikaisesti LAIHA! Aivan sairasta. On turhaa väittää, etten olisi sitä mieltä itsestäni. Mutta sitten on se dilemma, että pitäisi määrittää mikä on minun laihani. Olen aina ollut omasta mielestäni lihava. Painoni on vaihdellut suurimmillaan 10 kiloa ja kaikissa vanhoissa kuvissa näytän tavalliselta, joissain laihalta. Mikä on minun laihani? Ei mitään tietoa siitä. Aina vähän ällöttää oma kroppa, mutta tahdon lujuutta tai mitä lienee ei ole ollut kylliksi, jotta olisin päässyt sairastumaan anoreksiaan tai muuhun konkreettiseen syömishäiriöön. Yksi ihanimmista hetkistä elämässäni on ollut, kun mieheni sanoi alastomalle minulle “sä olet niin kaunis”

Häiriö kuitenkin on olemassa. Aina syödessäni mietin, onko ok syödä nyt tämä vai ei ole. Ja yleensä ajattelen, että ei ole. Tai että pitäisi syödä vähemmän, rasvaa pitäisi olla vähemmän, sokeria pitäisi olla vähemmän, proteiinia pitäisi olla vähemmän, hiilareita pitäisi olla vähemmän. Arvatkaa kuinka raskasta ja typerää se on! Ja sitä on jatkunut koko elämäni ajan.

Kun äiti kuoli (hän ehti kyllä puristaa minua kylkimakkarasta vielä viimeisinä päivänään ja puistella päätään) päätin että hautaan tämän asian samalla kuin hänet. Mutta ei se onnistunut. Päätin uudelleen olla enää koskaan laihduttamatta ja syödä täsmälleen mitä huvittaa ja hyvällä halulla, silloin kun tajusin että olen ollut jo syntymästäni liian suuri. Ilmoitin asian mm. Fustra-ohjaajalleni Juholle. Seuraavalla viikolla soitin hänelle ja ilmoitin että nyt saa riittää. Olen niin lihava, etten kestä katsoa itseäni. Tästä on nyt muutama kuukausi aikaa.

Tässä sitä sitten ollaan. En tiedä nimeä häiriölleni, onko sitä edes? Kyllä kai. En tiedä mitä tehdä, kuinka olla minä tässä asiassa. Ollako mieluummin onnellinen vai laiha? Haluaisin haluta olla mieluummin onnellinen. Olen kyllä sekä onnekas että onnellinen ihminen, joten ehkä kaikki on ok.

Matka jatkuu.

Hanna

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin FB FB-blogi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 kommenttia

  1. Minä 18.04.2021

    Olen menettänyt elämässä niin paljon, että en ole joutanut pohtimaan kuka olen. Minä olen minä, se riittäköön.

    Vastaa
    • Hanna 18.04.2021

      Se juuri riittääkin ❤️ Mutta joskus oma minä voi hukkua ja kadota.
      Kaikkea hyvää sinulle,
      Hanna

      Vastaa