Jokainen ihminen on arvokas. Kun omalle läheiselle sattuu jotakin, aika pysähtyy ja arki muuttuu. On outoa, että niin monet kulkevat pientä ja suurta, jopa elintärkeää apua tarvitsevan ihmisen ohi aivan kylmästi. Entä jos siinä olisi oma läheisesi? Pysähdy auttamaan ihan aina!
Tänään on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kaaduin lenkillä ja reisilihas irtosi polvilumpiosta. Olen saanut kokea tänä aikana vain hyviä asioita ja kaikki ihmiset ovat olleet minulle äärimmäisen ystävällisiä ja halunneet vain parastani. Se on tuntunut tosi hyvältä ja se on pitänyt mieleni niin hyvänä ja iloisena. Olen valtavan kiitollinen kaikesta ja tuntuu, että olen saamapuolella tässä keississä.
Kaksi viikkoa sitten sunnuntaina lähdin seitsemän aikaan aamulla lenkille ja hippusta vaille kahdeksalta olin melkein kotiportilla, kun kaaduin ylittäessäni suojatietä. Vaikka jo lähtiessäni lämpömittari näytti muutamaa plusastetta, oli suojatien valkoiset raidat jäässä. Horjahdin vasemmalla jalalla, korjasin oikealla ja sitten mentiin hups ja kups.
Tiesin heti, että jotain astetta keljumpaa kävi. Makasin keskellä ajorataa ja lähdin raahautumaan jalkakäytävälle, mutta oikea jalka ei suostunut yhteistyöhön.
Sain heti apua, kun koiralenkillä ollut ystävällinen mies riensi kysymään voiko auttaa ja nostaa minut ylös. Tunne jalassa oli kuitenkin sellainen, etten halunnut nousta edes istumaan. Minun vastustellessani mies soitti ambulanssin. Hän piti päänsä ja soitti. Ainoa oikea päätös.
Jokainen ohikulkija pysähtyi kysymään, tarvitaanko apua. Jokainen ohi ajanut auto pysähtyi ja kuljettaja tuli kysymään, tarvitaanko apua. Jokainen.
En usko, että minua olisi haitannut, vaikka he olisivat menneet ohi, koska yksi oli jo tullut, oli siinä auttamassa ja ambulanssi oli tulossa, minusta huolehdittiin. Mutta me kaikki olemme lukeneet, ja moni on voinut kokea tilanteen, jossa ihmiset eivät pysähdy eivätkä välitä. Jos tunsin itseni pelokkaaksi ja avuttomaksi jäisellä asfaltilla maatessani auttavien ja välittävien ihmisten ympäröimänä, miltä se olisi tuntunutkaan, jos kukaan ei olisi välittänyt?
Frank Martela:
Meillä on helposti fokus liikaa itsessämme. Tutkimustulosten perusteella nimenomaan toisten auttaminen lisää sekä omaa merkityksellisyyden tunnetta että hyvinvointia.
Tämä elämä on todellakin ainutkertainen juttu. Joka ikinen ihminen on arvokas ja joka ikinen elämä on ainutkertainen. Koskaan ei saa kulkea ohi. Mikään kiire ei ole todellinen kuoleman edessä. Täällä voit tehdä testin osaatko auttaa oikein.
Minä en todellakaan ollut kuolemassa, mutta koskaan ei voi tietää mitä maassa makaavalle ihmiselle on tapahtunut tai on tapahtumassa. Aivoinfarkti, sydänkohtaus mitä tahansa. Sillä, kuinka ihminen on pukeutunut, kuinka hän puhuu, tuoksuuko alkoholi, millään ei ole merkitystä. Aina täytyy mennä auttamaan. Ja aina voi asettaa itsensä uhrin asemaan tai hänen läheistensä asemaan.
Luin Facebookista, kuinka eräs nuori nainen, joka tarvitsee keppiä toisessa kädessään, oli saanut apua raskaan ulko-oven avaamisessa. Tuntematon mies oli kehottanut naista tulemaan aivan rauhassa omaan tahtiin ovelle, hän pitäisi sitä auki. Tapaus oli hänelle erittäin merkityksellinen ja harvinainen. Miettikää! Harvinainen! Eikö meidän jokaisen tulisi aina ottaa huomioon muut ihmiset ja varsinkin ne, joilla on jotenkin haastavaa jo muutenkin? Kertomuksen nainen kirjoitti postauksensa loppuun: ”Olethan sinä se, joka on ystävällinen ja NORMAALI meitä ulkoisesti erilaisia kohtaan?”
Normaaliinkin voisi tehdä hiukan päivitystä. On normaalia pitää ovea auki ihan kaikille, on normaalia ottaa ympärillä olevat ihmiset ylipäätään huomioon. Ihan sellaisia tavallisia juttuja, kuin auttaa kaupan parkkiksella nostamaan raskaat ostoskassit autoon, jos näkee siinä haastetta, kysyä ihmisiltä, voinko auttaa eikä juosta karkuun. Koska niin me tehdään, paetaan paikalta. ”Mitä ihmisetkin ajattelevat, jos nyt ton mummon kauppakassia lähden nostamaan” Yllipäätään pieni ystävällinen sana sanottuna ihan tuntemattomille ihmisille ei ole koskaan pahasta. Se on hyvästä ja tekee ihmisten elämän hiukan kepeämmäksi. Kaikilla on kuitenkin omat taakkansa, näkyvät ja näkymättömät.
Ihanaa päivää, lempeitä tuulia ja hymyileviä huulia
Blogia saa mielellään jakaa.
Hanna
Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮
Lämmin kiitos Hanna tästä kirjoituksesta! Tämä aihe koskettaa myös minua henkilökohtaisesti ja olisi mielestäni jokaisen velvollisuus pitää mielessään.
Kaaduin itse pari viikko sitten polkupyörällä Helsingin Kalliossa. Oli sateinen päivä, katu liukas ja olin tulossa alas mäkeä, jonka varrella kulki myös raitiovaunukiskot. Yritin ylittää kiskoja, mutta pyöräni lipsahtikin jumiin kiskojen väliin ja sen seurauksena mätkähdin suoraa asfaltille. Siinä olisi voinut käydä todella pahasti, mutta mitään ei onneksi sattunut. Mätkähdin oikealle kankulleni ja olkavarren pehmeälle puolelle eikä pääni osunut maahan. Pelästyin todella paljon. Ja se mikä harmitti ja ennenkaikkea järkytti(!) oli se, että vastakkaisella kaistalla ihan vierestäni autot vain kulkivat ohitseni, vaikka itse makasin pitkin pituuttani tiellä. Miksei kukaan heistä pysähtynyt? Katu oli rauhallinen ja sen puolesta siihen olisi ollut mahdollisuus. Hetken kulutta kuulin kauempaa kuinka eräs nainen, joka oli myös ulkoiluttamassa koiraansa, huuteli kauempaa, että ”eihän sinuun sattunut?” Tuntui todella hyvältä tulla tällä tavalla nähdyksi, koska olisin todella voinut tarvita apua! Oli myös ihanaa, että pystyin heti hieman jutella asiasta ja kertoa mitä oli tapahtunut. Hän kehotti minua menemään lääkäriin jos tuntuu yhtään kipua myöhemmin ja minä lupasin. Kiitin lämpimästi naista siitä, että hän oli viitsinyt kysyä ja pysähtyä, ja kerroin, että se oli ollut minulle tärkeää!
Olen kerran todistanut myös raitiovaunun ikkunasta, kuinka keski-ikäinen nainen kaatui jäisellä kadulla ja hänet vain ohitettiin useamman ihmisen toimesta, ennen kuin paikalle sattui joku joka jäi kyselemään ja auttamaan ylös. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää tällaista. Meistä jokainen tarvitsee apua! Ja niinkuin sinäkin sanoit, koskaan ei voi olla liian kiire!
Olen toki nähnyt myös muunlaisia hetkiä kaupungilla, joissa jäädään auttamaan ja esimerkiksi se, että minulle avataan ovi tuntemattoman toimesta, ilahduttaa joka kerta. Emme kuitenkaan tunnu hukkuvan myötätuntoon, auttamisen haluun ja toisen huomioimiseen, joten toivon, että jos jotain hyvää korona-ajasta meille käteen jäisi, olisi se ainakin näiden asioiden lisääntyminen!
Kiitos vielä kerran tekstistäsi!
Hei Martta! Kiitos viestistäsi – Onni ettei sinulle käynyt pahasti, kun kaaduit! Siinä olis voinut käydä mitä tahansa. Huh huh kuinka olikin hyvä tuuri! Nuo raitiovaunukiskot on tosi pahoja, jos pyörän rengas joutuu sinne jumiin.
On kyllä todella törkeää käytöstä autoilijoilta ajaa vain ohi. Häpeällistä ja itsekästä. Miltähän heistä itsestään tuntuisi olla autettavan asemassa, jos kaikki porhaltaisivat vain ohi…
Tunnistan tuon tunteen kuinka helpottavalta tuntuu kertoa jollekin mitä on tapahtunut. Kertominen keventää kuormaa ja helpottaa oloa. Ihanaa että lähistöllä oli ihminen, joka toimi oikein.
Kyllä toisten ihmisten huomioinen kaikissa tilanteissa olsi hirveän tärkeää. Koskaan ei voi tietää niitä taakkoja joita kukin sisällään kantaa ja pienikin huomioiminen voi olla erittäin merkityksellistä. Emmekä me elä täällä yksin, eikä kukaan myöskään pärjää yksin. Se olisi kaikkien hyvä pitää mielessä.
Ihanaa kesää sinulle ja pysy kaukana kiskoista!
Hanna
PS sain tuen pois jalastani torstaina ja harjoittelen kävelemistä. Pitkä kuntoutus on edessä, mutta pahin on takana! Jess!