#Swedengate – Tarjoatko ruokaa lapsesi kavereille?

Somepalvelu Redditissä nousi esiin keskustelu, jossa joku muisteli olleensa lapsena leikkimässä ruotsalaisen kaverinsa luona ja ruoka-ajan koittaessa, hänet oli jätetty itsekseen odottelemaan siksi aikaa, kun kaverin perhe söi.

Ilmiö paisui mittavaksi keskusteluksi, josta uutisoi myös mm. The Guardian.

Itse olen seurannut Nata Salmelan avaamaa keskustelua aiheesta ja aihe on minulle läheinen, olenhan kolmen (nyt jo aikuisen) lapsen äiti.

Omassa lapsuudessani meille ei koskaan saanut tulla kavereita yöksi. Se oli ihan älyttömän tyhmää. Ja koska se oli tyhmää, muutin käytännön omien lasteni kohdalla ja välillä tuolla yläkerrassa nukkuikin yhden kesäleirin verran kavereita. Se oli ihanaa. Koetin tehdä näistä vierailuista seikkailuita kaikenlaisella pienellä ekstralla. Nautin siitä. Ja lapset nauttivat siitä myös. Kuinka ihanaa olikaan kuunnella alakerrassa vähän liian myöhään jatkuvaa supatusta yläkerran lasten ja nuorten huoneista.

Ruokaa lapsuudenkodissani tarjottiin aivan kaikille, jotka olivat paikalla tai ilmestyivät ovensuuhun, kun ruoka nostettiin pöytään. Ja sama on aina ollut käytäntönä myös meillä. Ei ole tullut kuuloonkaan, että joku odottaisi toisaalla, kun itse syömme. Minä tietenkin rakastan sitä, kun pöytä on täynnä ihmisiä jotka syövät. Se täyttää sydämen onnella ja kodin puheen sorinalla.

Joskus oli sitten niitä lapsia, jotka kieltäytyivät syömästä, koska kotona oli sanottu, että muiden luona ei saa syödä tai että ruoka-aikaan on syytä lähteä kotiin.

Ajattelin aina, että tämä oli tavallaan ajattelevaista. Näissä perheissä saatettiin ajatella, että ei ole kohteliasta ängetä syömään toisten ruokia ja että se ruokahetki on jotenkin intiimi, oman perheen juttu. Ja pieni lapsi ei ehkä osaisi erottaa tilannetta siitä, että hänet kutsutaan syömään. Hän ei tohdi ottaa vastaan kutsua, koska kotona on kielletty osallistumasta. Näissä tapauksissa kysyin lapselta, halusiko tämä soittaa vanhemmilleen ja kertoa, että hänet on kutsuttu ruokapöytään ja saako hän ottaa kutsun vastaan. Aina se oli ok.

Entäpä jos ruokaa ei ole tarpeeksi? Joskushan on niin, että on vaikka yksi jauhelihapihvi syöjää kohden – no silloin pihvit vaan palasiksi ja jakamaan. Tai lisää leipää pöytään. Tai niin, että ei syö itse, lapset ovat kuitenkin tärkeämpiä. Itse voi keksiä kaapista jotakin muuta.

On tärkeää tuntea lasten kaverit

Monet minua nuoremmat työkaverini ovat kertoneet, että heitä pelottaa kuinka he selviävät lasten kasvatuksesta ja kuinka nämä saataisiin pysymään poissa vakavista kolttosista. Etenkin huumeet pelottavat monia. Yksi minun mielestäni tärkeä asia on opetella tuntemaan lasten kaverit. Ja mikä siihen voi olla parempi keino, kuin istua samassa ruokapöydässä heidän kanssaan? Vaikka kotimme tuntuikin välillä olevan kuin Bombayn asema, kun ihmisiä tuli ja meni, ei se haitannut. Se tuntui kivalta. Ja meillä oli selvä tuntuma siitä missä omat lapsemme ovat ja keiden ja millaisten tyyppien kanssa.

Aikuinen myös tunnistaa lapsissa ja nuorissa asioita, joita lapset eivät hoksaa ja siinäkin mielessä minusta oli hyvä pitää kodin ovet kavereille avoimina. Ja samalla omat silmät ja korvat.

Pidin myös (lasteni mielestä kiusallisena) tapanani soittaa lasten kaverien vanhemmille, jos omat lapseni olivat menossa jonnekin yökylään. Soitin ja kysyin, onko homma ok ja ottaako lapseni omat lakanat mukaan. Viaton soitto, jonka lapseni tiesivät seuraavan, jos olivat jonnekin menossa. Luulen että muutamia sepitettyjä reissuja jäi tekemättä. Ja samalla saimme pienen tuntuman lasten kaverien vanhemmista.

Aika hauska oli myös se kerta, jolloin 17 vuotias australialainen vaihto-oppilaamme kertoi menevänsä Turkuun Rotarykokoukseen, jossa yövytään. Pyysin järjestäjän puhelinnumeron, että voin kysyä tarkempia speksejä tapahtumasta. Kuinka ollakaan, tilausuus peruttiin… Sanoin pojalle, että hän on meidän vastuullamme täällä, enkä aio ikinä soittaa maailman toiselle puolelle hänen äidilleen kertoakseni, että jotain sattunut hänen aarteelleen. Mark ymmärsi ja luultavasti tunsi olonsa turvalliseksi. Hänestä välitettiin.

Kun mukulat olivat pieniä, asuimme kodissa, joka oli yhdessä kerroksessa. Kun olohuoneen sohvalla alkoi olla ruuhkaa telkkarin edessä, päätettiin muuttaa kotiin, jossa tenavilla on oma kerros ja oma telkkari. Ja kyllä noita yläkerran rappusia sitten ravasikin moni jalkapari. Eteinen oli aina kenkiä täynnä. (Kerrankin aivan märät numeron 43 tennarit, joissa lepäsi likomärät sukat. Nappasin kengät sekä sukat ja viskasin kuivausrumpuun ja poika pääsi kuivin jaloin kotiin hymyssä suin)

Sylvi Kekkonen on joskus sanonut, että ”pieni on se äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu, kuin hänen omat lapsensa” siinä kiteytyy minusta hyvin tämä asia. Ja sattuihan sellaistakin, että oma lapseni kysyi saako kaveri tulla yöksi, vaikka seuraavana päivänä on koulua, kun kaverin vanhemmat eivät ole tulleet kotiin, eikä kukaan tiedä missä nämä ovat. Kyllä sai. Ja sai myös vatsansa täyteen.

Lapset on aina ykkösiä ja aina voi soittaa kysyä onko ruokailu ok. Se on kivempaa kuin istua yksin leikkimässä vatsa kurnien. Hesarissa kansatieteen dosentti Maarit Knuutila miettii, että perheillä voi olla omia ruokatapoja kuten esimerkiksi syödä salaattia joka aterialla. En malta olla nappaamatta tätä ajatusta tähän – on kyllä ihan sama jos salaatti jää yhdellä aterialla syömättä. Sen voi sitten popsia suuhunsa vaikka iltapalana.

oikein odotan että lapsenlapsetkin tuovat kaikki kaverinsa meille syömään! ai että! padat porisemaan ja pannari uuniin!

Iloa päivään!

Hanna

Blogia saa miellään jakaa – ei tarvitse kysyä erikseen.