Uskalla olla huono – se kannattaa

Uskalla olla huono

Selasin Instagramia, jossa seuraan Fatima Witickiä. Hän on tanssipedagogi, jooga- ja pilatesopettaja sekä kehonhuolto- ja kehonhallintalajien asiantuntija. Hän julkaisee joka päivä venytyksiä ja pieniä jumppaliikkeitä hyvällä fiiliksellä ja innostaa liikkumaan, vaikka ihan vähän. ”tee edes yksi – se on enemmän kuin ei mitään”

Mulle tulee aina tosi hyvä fiilis hänen sanoistaan, vaikka yleensä en kuitenkaan tee mitään, vaan jatkan Instan selaamista.

Olen poskettoman huonossa kunnossa. Yleiskunto on aivan nollissa. Kaikki alkoi koronasta, joka pysäytti liikkeen, kun minnekään ei saanut mennä ei tehdä mitään (muka). Mutta uskon että moni tunnistaa koronan myötä saapuneen laiskistumisen. Me koteloiduimme koteihimme, jossa laahustimme verkkareissa jossain unenomaisessa tilassa.

Minulle ainakin kävi niin.

Sitten piristyin, otin itseäni niskasta ja aloitin systemaattisen jokapäiväisen liikkumisen, joka päättyi liukastumiseen ja nelipäisen reisilihaksen repeämiseen irti. Iso leikkaus ja kuusi viikkoa jalka ortoosissa ja vain sitkeää jalan kuntoutusta pienin ”askelin”. Sitten suoraan töihin, istumaan tuhansia kilometrejä autossa. (Myrkkyä keholle) pitkiä päiviä, monta kuukautta. Lopulta matka Espanjaan ajatuksena treenata joka päivä. Suunnitelmat olivat valmiina ja päämäärän oli tulla kotiin huomattavasti paremmassa kunnossa, vahvempana ja energisenä. Mutta kuinka kävi?

Kun pääsin perille Espanjaan, olin aivan poikki. Halusin vain tuijottaa merta kolme viikkoa, ajattelematta mitään. En halunnut puhua kenellekään mitään, en sopia yhtään aikaa, jolloin pitäisi olla jossain. Olin uupunut. Poikki väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti.

Uskalla olla huono.

Olin saanut mieheltäni keväällä syntymäpäivälahjaksi maailman ihanimman lahjan – hyvinvointivalmentajan palvelut Espanjan lomalle. Janina on mm. joogaopettaja, jonka kanssa voi lähteä myös, vaikka vaeltamaan ylös vuorille, meditoida ja mikä parasta joogata rannalla aamuauringossa, joka on ollut yksi elämäni unelmista. Sellainen, jota en uskonut koskaan kokevani.

Lähdimme Janinan kanssa vaeltamaan, se oli ihanaa, koska rakastan kävelyä. (Surullista onkin, etten voi kävellä mieheni kanssa, jonka akillesjänteet eivät kestä kävelyä, vanha aktiiviurheilusta jäänyt vamma) Mutta ymmärsin, etten jaksa kävellä. En jaksanut sitä henkisesti, mikä oli tosi outoa. Niinpä teimme rannalla yinjoogaa ja meditoimme. (Kun ajattelen sitä nyt, minua alkaa itkettää, koska se oli niin ihanaa.) Kaikki lihaskuntoa kasvattavat suunnitelmani romuttuivat täysin. Mutta virkistyin ja aloin voida henkisesti paremmin. Kunnon kohottaminen siirtyi siihen, kun palaisimme Suomeen. Palasimme ja sairastuin flunssaan. Melko masentavaa. Mutta ei se mitään. Sittenhän kuntosalit ja uimahallit pistettiinkin kiinni. Tunsin pienen raivon riehuvan päässäni. On tämä jotenkin epätoivoista! Mutta paljon voi tehdä myös kotona ja aina voi kävellä.

Uskalla olla huono.

Okei olen aloittanut kävelyn, mutta se ei riitä missään tapauksessa. Minun on aloitettava treeni, jossa saan lihasvoimaa. Sitäkin voi tehdä kotona. Ja minun liikkeeni kyykky. Ja BOOM – vihaan kyykkäämistä! Vihaan vihaan vihaan!!! Miksi – koska se on minulle vaikeaa. Miksi se on vaikeaa? Koska ei ole lihasvoimaa. En kyykkää kuten fitness-muijat. Vituttaa, kun kyykky on matala ja tuntuu hankalalta. Kun kykkään tekisi mieli heittää jotakin kovaa johonkin niin, että jotakin menisi rikki. Mutta juttu on niin, että on pakko ryhtyä sinnikkäästi hommiin. Ja tässä päästään takaisin Fatimaan. Hän kirjoitti Instassa tänään alla olevan tekstin ja jos ikinä tatuoisin mitään ihooni (en todellakaan tee sitä – ei ole mun juttu) niin tämä olisi se teksti joka nahkassani lukisi. Olkaa hyvä:

”Kun olet kiinnostunut jostain, uskalla aloittaa. Uskalla olla rohkeasti aloittelija. Uskalla olla huono. Kyllä. Kun aloitat uuden opiskelun, uuden lajin, tai vaikean liikkeen tai koreografian opiskelun niin alussa olet yleensä huono. Varsinkin uusien, vieraiden asioiden oppiminen on vaikeaa, jolloin jokainen meistä on aina ensin huono. Aloitin jousiammunnan ihan nollasta 52 vuotiaana, olin huono alussa. Sain paljon kannustusta kaikilta, mutta tärkeintä oli, että uskalsin olla huono. Monilla homma tyssää jo tähän. Ei kehtaa tehdä tai edes aloittaa koska ei osaa eli on huono jolloin ei IKINÄ kehity eikä opi sitä. Aloita kun olet kiinnostunut! Uskalla olla huono. Älä häpeä. Jatka treenaamista, tee uudestaan. Joka kerta kun rohkeasti teet, niin olet yhä vähemmän huono, pikkuhiljaa olet taitavampi, alat oppia ja kehittyä. Mutta ihan ensimmäiseksi sinun on kehdattava aloittaa, kun et vielä osaa. Jos olet jäykkä, tule venyttelyyn, sitten alat venyä pikkuhiljaa. Jos olet heikko, ala treenata voimaa niin alat vahvistua. Haluat oppia tanssimaan, joogaamaan, laulamaan, puhumaan englantia jne. Aloita! Älä lopeta. Jatka. Tämä pätee kaikkeen. Niin ja ylärajaa ei ole. Voit aina kehittyä paremmaksi ja taitavammaksi.”

Mun suuri ongelma treenaamisessa on aina ollut juuri tämä! Häpeä siitä, että olen huono. Todella paska – omasta mielestäni. Mun Fustravalmentajani Juho Lahti, joka on ohjannut mua vuodesta 2013 on saanut hädin tuskin välillä hillittyä itsensä tämän ongelman edessä. Olen kyllä oppinut jo jotakin tästä, mutta huonouden hyväksyminen on ollut kaikkein hitainta edistymisessäni. Ja siis oma arvioni siitä mikä on huono ja mikä hyvä, millainen suorituksen pitäisi olla , että se on riittävän hyvä. Se on paradoksi, koska eihän se ikinä ole – koska aina voi parantaa! (Todennäköisesti maailmanmestaruus olis nippa nappa ok, vaikka kilpaileminen on se, mitä en kestä ollenkaan.) Ongelmani on myös se, että olisin tyytyväinen tehdystä treenistä. Fiilis on aina ollut se, että olisi pitänyt tehdä paremmin ja MIKSI en OLE parempi! Aivan hiton typerää. Nykyään sanon jo välillä ääneen – olen tyytyväinen tähän, tää meni nyt hyvin! Tein tarpeeksi!

Uskalla olla huono.

Lihaskunnon lisäksi on treenattava päätä. Omia ajatuksia itsestäni. Kumpihan näistä kahdesta tulee olemaan haastavampaa?

Kiitos Fatima! Olet huppu! Kiitos Janina – pian nähdään taas! Kiitos Juho – oli Luoja pian kymmenestä vuodesta! ja kiitos Jari – mun tuki ja turva.

Tsemppiä kaikille. Pienikin liike on enemmän kuin ei yhtään liikettä! Blogia saa mielellään jakaa, se on ilo – ei tarvitse kysyä erikseen lupaa.

Pus ❤️ Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

12 kommenttia

  1. Päivi Hasu 03.01.2022

    Ihanasti kirjoitettu ♥️ Niin osui ja toivottavasti myös upposi.

    Vastaa
    • Hanna 03.01.2022

      Kiitos! Ollaan siis rauhassa tosi huonoja ja sit tullaan ihan sikahyviksi!
      Hyvää uutta vuotta!
      Hanna

      Vastaa
  2. Ulla Uusitalo 03.01.2022

    Kiitos ! Aivan huippu huono täällä …. Ja meillä sama rakkaan mieheni kanssa . Hän menee aina reippaasti , ( ei voi sietää l ö n t y s t e l e v i ä …. ) minä vuosimallia -52 , siis pian 70v / 49 kg / 162cm .. askel lyhentynyt vaikka kuin reippailen , aina askeleen / kax jäljessä .. Parasta nykisin , vaikka yhdessä lähdetään niin toinen voi jatkaa .. minulle riittää vähemmän 🙏😘uu

    Vastaa
    • Hanna 03.01.2022

      Ihanaa, että lähdet – jokainen askel, lyhyt tai pitkä, on enemmän kuin ei yhtään! Luulen kyllä ettet ole huono ollenkaan…
      Ihanaa vuotta ja paljon askelia vuodelle 2022!
      Hanna

      Vastaa
  3. Kristiina 03.01.2022

    Tunnistan niin itseni noista syistä miksi en voi jotain hyödyllistä ja kivaakin harrastusta aloittaa. Menneenä syksynä olen vihdoinkin pystynyt (kaikista selluliiteista ja läskeistäni huolimatta) aloittamaan uimahallissa käynnin. Muutamat naisystäväni ovat minua jo kauan houkutelleet mukaansa uimaan, mutta en ole uskaltautunut ennen kuin nyt. Kotini lähellä on hieno, uudehko uimahalli, jossa arkisin iltapäivällä on melko tyhjää, joten siellä mahtuu hyvin uimaan ihan omassa rauhassa. Yllätyin miten kaikista etukäteispeloistani huolimatta ei tuntunutkaan ihan järkyttävän kamalalta kävellä suihkusta altaaseen. Suurin ongelma nyt on se että saa uikkarit kiskottua märän vartalon päälle. Tuntuu kuin makkarankuorta vetäisi päälleen.
    Tsemppiä sinulle kuntoiluun ja mukavaa uuden vuoden alkua! T. Kristiina K-blogi

    Vastaa
    • Hanna 03.01.2022

      Kristiina! Mulla ihan sama juttu. Kymmenen vuotta (!!!) mulle on suositeltu vesijuoksua, koska loukkasin toisen polveni v 2011, mutta en ole ryhtynyt puuhaan, vaan yksinkertaisesti ilmoittanut vihaavani sitä.
      Nyt tiedän, että huolellinen kuntoutus on kaiken a ja å ja päätin mennä. Kuinka ollakaan, olen rakastunut lajiin! En vihannut uimahalleja enkä vesijuoksua, kuten luulin – vaan itseäni.
      Vesijuoksu tekee minulle hyvää ja se on kuin meditaatiota. Nyt vaan odotan että hallit taas aukeavat. Kun kerroin tämän fysioteraputilleni, joka on ollut kuntouksessa mukana tämän 10 vuotta, hän sanoi että paras edistysaskel ja myös yllättävän on tämä uutinen! 😀
      Kaikkea ihanaa sinulle sinne uimahalliin ja elämään vuodeksi 2022 ja ikuisesti siitäkin eteenpäin!
      Hanna

      Vastaa
  4. Minnatalomaalla 03.01.2022

    Voi apua näitä sun postauksia! Kuinka monta kertaa olen tunnistanut itseni ja omat ajatukseni kirjoituksistasi. Nyökkäillyt, hihitellyt ja kääntänyt katseen itseeni. Tämäkin teksti on minulle on käynyt ja tunnistan tarpeen olla hyvä kaikessa. Olisikohan 50-60-lukulaisten tyttöjen peruskasvastuksesta?
    Jäin muutama vuosi sitten vuorotteluvapaalle sadaksi päiväksi, jotta voisin keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiini täysipäiväisesti. Suunnittelin maalle kaikki terde-ulkokuntosalit, kesähuoneeseen meditointitilan, kävelyreitit karttasovelluksella, puutarhan kuopsutussuunnitelman (tekee hyvää mielelle), retket ysävien kanssa tai luokse ja kuinka sitten kävikään. Voimat loppui siihen kun jäin pois töistä. Sadasta päivästä viimeiset 3 viikkoa jaksoin tehdä jotain.
    Kiitos Hanna, että olet ja voimaannutat. ❣

    Vastaa
    • Hanna 03.01.2022

      Ihana sinä! Ja niinhän se juuri menee, että ensin pitää näköjään levätä,että voi alkaa pitää itsestään huolta. Ehkä tarve itsehoitolomaan tuleekin jostain takaraivosta, mutta kun viesti tulee tajuntaan, ei vielä ymmärrä, että sielu sekä ruumis tarvitsekin vain lepoa. Tyhjää tilaa ja aikaa olla tekemättä mitään.
      Olen huomannut, että tarvitsen päivittäin aikaa olla yksin ja nimenomaan yksin ilman mitään tekemistä tai viihdykkeitä kuten musiikkia tms. Opettelen meditoimaan. Just jaksoin minuutin…. Enemmän kuin ei yhtään!
      Ihanaa vuotta 2022 sulle – pidätään meistä huolta!
      Hanna

      Vastaa
  5. Kirsti Oksanen 04.01.2022

    Kiitos Hanna!
    Niin hyvin sanoitettu monien 60-70 -vuotiaiden tunnot näinä aikoina. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu vuorelta ja uuden aloittaminen
    mahdottomalta.
    Minäkin aloitan siitä yhdestä kyykystä. Lupaan. Jospa siitä tulisi parempi mieli.

    Kiitos ehdotuksesta!
    Hyvää alkanutta vuotta niin sinulle Hanna kuin lukijoillesi!

    Mummo Jyväskylästä

    Vastaa
    • Hanna 04.01.2022

      Kiitos! Loistavaa! Mä kyykkäsin eilen lumitöitä tehdessä 15 kertaa! Voittaja fiilis!
      Hyvää uutta vuotta!

      Hanna

      Vastaa
  6. sirukka 75 06.01.2022

    Vai kumpuaisiko se huonommuuden tunne vertailusta toisiin. Kuvitellusta toisten paremmuudesta ilman katetta.
    Olen oppinut (kantapään kautta) vertailemaan vain omia päivittäisiä saavutuksiani keskenään. Jos teen tänään pidemmän lenkin kuin eilen, kehun heti itseäni. Jos se jää lyhyemmäksi, niin ei se haittaa. Toisella kerralla enemmän.
    Kyse on itsensä hyväksymisestä ja ennenkaikkea armollisuudesta.
    Hyväksyntä ja armo auttavat meitä iloiseen ikääntymiseen! Ota koppi!!!!

    Vastaa
    • Hanna 06.01.2022

      Hei Sirukka 75
      Juuri siitä on tietenkin kysymys. Vertailusta. On uskallettava olla huono, se vaatii joiltain hiukan tai paljon rohkeutta. Siihen en usko ettei katetta olisi – toki pitkään jotain lajia harrastanut on taitavampi kuin keltanokka, joka vasta ottaa lajin ensiaskeleita.
      Ja juuri niinhän sen tulisi olla että ainoa vertailukohta on omat suoritukset. Iällä ei sinänsä ole tässä mitään tekemistä – paitsi ehkä siinä, että kun ikää ja kokemusta karttuu, osaa suhteuttaa asioita! Onnea ja iloa uuteen vuoteen ja lenkkeilyyn!
      Hanna

      Vastaa