Kukkien istutuskausi venähti aika pitkäksi tänä vuonna. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä. Tai siis tietenkin tiedän. Se on pelottavaa ja kotona näyttää ankealta, kun ei ole lunta. Vaan eivät ole talvet veljeksiä keskenään.
Viime vuonna me lähdettiin vähän matkailemaan tähän samaan aikaan ja etsin silloin jotakuta, joka voisi tehdä meidän pihalla lumityöt poissa ollessamme. Kävi hyvä tuuri ja ihana ystävämme Pekka lupasi hoidella mahdolliset lumityöt ja lähteä siitä pihaltamme sitten läheisille Oittaan hiihtoladuille hiihtelemään. No luntahan tulikin sitten todella järkyttäviä määriä. Sitä satoi joka päivä ja jokaisena päivän Pekka teki useamman tunnin lumenluontihommia meidän pihassa. Ja lopulta oli aina niin poikki, ettei puhettakaan mistään hiihtolenkeistä. Kun tulimme kotiin, pihalle oli muodostuneet Alpit. (Tänä vuonna Pekka lähtikin sitten Karibian risteilylle, varmaan siksi, ettei vahingossakaan tulisi luvanneeksi mitään niin älytöntä ja riskaabelia kuin jonkun pihan lumihommien hoitaminen!) No tänä vuonna ei olisi lumitöitä ollut, eikä sen koomin hiihtolenkkejäkään.
Nyt joulua ostin meille iloksi jouluruusuja. Niillä on minulle erityinen merkitys, koska ne olivat äitini lempikukkia ja hänen vielä eläessään niitä sai joulunaikaan huonosti. Ostin hänelle kerran lahjaksi Rosenthalin posliinilautasen, johon oli maalattu jouluruusu. Aika turha kapistus, mutta lapset ostelevat juuri sellaisia. Rakkauslahjoja. ”Voi äiti – tiedän että rakastat jouluruusuja, tässä sinulle yksi joka ei koskaan lakastu” ja vaikka se ei sopisi mihinkään, äiti ei raaski hävittää sitä, ettei lapselle tule paha mieli! Niinpä lautanen oli aina jollain pöydällä ja iän karttuessa katselin sitä ja mietin, että pelastaisin äidin pudottamalla lautasen ja siis vahingossa särkemällä sen.
Kuten viime vuonnakin jouluruusut menestyivät ja kukoistivat loistavasti ja kuten viime vuonnakin päätin istuttaa ne keväällä pihalle. Viime vuonna se ei onnistunut, koska ne eivät millään pysyneet hengissä kevääseen saakka (koska siirsin ne näkymättömiin, koska ne eivät enää maaliskuussa olleet kovin kauniita ja lopulta unohdin kastella ne ja ne näivettyivät kuoliaiksi)
Mutta tänä vuonna onnistuin. Sunnuntai-iltana juuri ennen pimeää päätin istuttaa ne ulos. Yök kuinka kylmää ulkona oli! Ja siis istutin kukkia villaiset lapaset käsissäni tammikuussa! Kukat olivat jo vähän nuupallaan ja mietin ettei tästä kyllä mitään tule, mutta olen joskus erittäin itsepäinen ja koska olin päättänyt ne istuttaa, tein sen myös. Se oli kyllä jotenkin aivan superhullua. Mutta sinne ne pistin märkään ja kylmään maahan ja illalla myöhään, kun kävin kurkistamassa niitä, ne oikein loistivat kukkapenkissä! Saa nähdä kuinka ne kestävät kevääseen ja ehkä ensi vuoteen. Pidetään peukkuja! Sitä mietin, että voisiko vielä istuttaa sipulikukkiakin? Takuulla! Kerrankin ehtisin!
-Hanna