Eilisaamu sai mut ihan sekaisin onnesta tän maan luontoa kohtaan. Ja sama meininki näyttää ulkona olevan tänäänkin.
Eilinen oli kiirepäivä. Mulla oli kuvaukset täällä meillä kotona ja aamu alkoi aikaisin maskeeraajan vierailulla. Kuvausporukka oli tulossa kymmeneltä ja olin valmis kaikin puolin 9.30 mutta tarvitsin muutamia puolukan varpuja kuvausrekvisiitaksi. Pistin kesäkengät jalkaan, ilman sukkia tietysti, nappasin korin ja sakset mukaan ja lähdin ulos. Hui! Kamalan kylmä! Mutta äkkiä napsin maasta mitä tarvitsin ja kävellessäni meidän pihalla aloin kuunnella ihmeellistä ääntä. Pihalla napsui vuoron perään pehmeästi ja napakasti. Ja aurinko paistoi ja koko piha oli huurteen peitossa ja varpaat oli jäässä ja kaikki oli niin järjettömän kaunista vaikka kaikki oli kuolemassa.
Aloin ottaa kuvia ja harmitti niin vietävästi, kun silmä näki niin paljon enemmän, kuin mitä kamera pystyi tallentamaan. Hain paremman kameran, eikä sekään pystynyt siihen mihin silmäni kykenivät. Mutta tunnelma oli ihana. Käsittämätön. Ja se napsunta. Kuuntelin ja katselin, kunnes yhtäkkiä tajusin sen! Voitteko kuvitella, että kuulin vaahteranlehtien putoavan maahan! Kuulin sen! Missä muualla voi kuulla moista? Taas ymmärrän miksi en kuitenkaan halua asua keskustassa. Mutta sitten oli vielä se toinen ääni. Napakampi napsaus. Ne olivat tammista putoavien terhojen äänet. Miten ihanaa. Kuvasin ja kuuntelin ja kuvasin ja jäädyin. Tippa nenässä varpaat ja sormet jäässä pyörin pihalla ja kiitin tästä kauniista syksystä taas kerran. Nyt jo unholassa se kesä, joka ei antanut mulle aurinkoa tarpeeksi.
♡
Juuri ja juuri ehdin sisään ennen toimittajaa ja kuvaajaa.
Ja siis – näitä kuvia ei ole käsitelty mitenkään. On toi luonto ihmeellisen kaunis!
Ihanaa päivää
♡
Hanna
Saanko käyttää hetken aikaa paria ensimmäistä ”huurrekuvaasi” fb:n yhteydessä?
Ole hyvä
Hanna