Liikenne on yhteispeliä

Kaikki ystäväni tietävät, että rakastan hienoja, nopeita autoja ja moottoripyöriä. Autolla ajamista olen rakastanut siitä asti, kun sain ajokortin joskus lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Paljon on siis kilometrejä takana. Pari peräänajoa ja muutama mojova ylinopeussakko. Olen ajanut sekä prätkällä, että autolla Jenkeissä, kaikissa pohjoismaissa ja suuressa osassa Eurooppaa, myös Englannissa sekä omalla autolla, että paikallisella, jossa ratti siis väärällä puolella. Via Baltica on taittunut pariin otteeseen moottoripyörällä. Tämä pohjustukseksi, että on jonkinlaista perspektiiviä asiaan, joka painaa mieltä.

Pikkukoululaiset alkoivat opintiensä tällä viikolla ja käynnissä on kovat kampanjat, joissa autoilijoita muistutetaan pienistä untuvikoista teillä ja suojateillä. Tuntuukin, että koulujen läheisyydessä ollaan skarppeina, mutta annas olla, kun päästään isoille teille! Piru iskee ja paholainen ratin takana pääsee valloilleen!

Aivan sama putoaako rajoitus tietyön kohdalla motarilla sadasta viiteen kymppiin kaasujalka ei kevene. Yleisten teiden keskivertoa parempina itseään pitämät arkipäivän rallikuskit, antavat mennä sydämensä kyllyydestä. Ja jos edessä on joku idiootti, puskuriin vain kiinni. Jos se helvetin typerys vielä ajaa vasenta kaistaa, eikä samoin tein vaihda kaistaa, niin äkkiä vaan oikealta ohi ja kiilaten eteen. Missään tapauksessa muut kuin täysidiootit eivät noudata suurinta sallittua nopeutta. Eihän tässä nössöjä olla! Kunnon kuski ajaa kuten huvittaa ja hurauttaa niin kovaa kuin ikinä pääsee seuraavat viisikymmentä metriä, seuraavan ajoneuvon perään huohottamaan. Sillä moottoritie on hänen! Ja yksin hänen!

Liikenteeseen on kesäloman jälkeen tullut aimo annos aggressiota. Se on käsin kosketeltavaa. Ajo on hermostunutta ja tempoilevaa. Ei sujuvaa ja soljuvaa.

Pyöräilijät, nuo liikenteen ultraohjukset ovat kokonaan oma lukunsa. Osa ottaa huomioon kaikki oikeutensa ja välttää visusti kaikkia velvollisuuksiaan, osa purkaa aggressioitaan jalankulkijoihin ikään katsomatta ja huutelee mitä sattuu. Osa ajaa kuolemaa uhmaten sääntöjen mukaan. Monet polkevat aivan liian lujaa.

Koko liikennettä leimaa vihainen itsekkyys. Tunnen sen nahoissani. Se on minusta inhottavaa.

Maailmassa on hirveän erilaisia ihmisiä. Ja erilaisia tilanteita. Ja tunteita. Ja niitä kaikkia istuu rattien takana, kaikenlaisissa satuloissa ja kulkee jalan pitkin teitä ja katuja. Joku on juuri saanut kuulla tulevansa vanhemmaksi, joku on juuri menettänyt läheisensä, jollain on laskut maksamatta ja huoli tulevasta, joku on onnensa kukkuloilla. Jollain on lapsi sairaana, joku vie läheistään sairaalaan. Joku ei osaa sinun kaupunkisi katuja ja joutuu katsomaan vähän ympärilleen ja saattaa valita väärän kaistan. Jotakuta vähän pelottaa ratin takana ja joku on ajamassa ensimmäistä sataa kilometriään. Olet itsekin joskus vieraassa paikassa. Olit joskus aloitteleva kuski itsekin. Anna aikaa ja tilaa.

Jospa jokainen alkaisi keskittyä omaan napaansa vähän toiseen tyyliin? Että pointti ei olekaan se, kuinka saatana nyt pääsen tästä helvetin ruuhkasta ja tonkin idiootin takaa eteenpäin. Vaan jos alkaisikin ajatella, kuinka itse pysyy hyvällä mielellä? Kun annat tietä, tuntuu hienolta, lupaan sen! Kun ajat rauhassa, olet samaan aikaan perillä, kuin jos riehut liikenteessä. Lupaan senkin. Ainakin kaupunkialueella. Ja lisäksi perillä olet hyvällä tuulella. Kun et provosoidu mistään liikenteessä, verenpaineesi voi hyvin ja tunnet olevasi kaikkien muiden yläpuolella, koska olet rauhallinen ja fiksu liikenteessä ja sinulla on varaa olla cool.

Yksi polkupyöräilijä kuoli liikenteessä eilen, toden näköisesti aggressiivisen kuljettajan vihan purkauksen takia. Sitä elämää ei enää ole. Millainen on sen autoilijan loppuelämä, jonka puskuriin pyöräilijän elämä päättyi? Älä ota sellista taakkaa kannettavaksesi. Liikenne on yhteispeliä.

Syvä osanottoni pyöräilijän ja autoilijan läheisille.

♡♡♡♡♡

Lempeitä kilometrejä meille kaikille

Hanna