Mietin vaan, kun pienten lasten – ja suurtenkin ei sen puoleen – vanhemmat ovat niin suruissaan, kun lapset kasvavat ja menevät kouluun, ylä-asteelle, lukioon, armeijaan, vaihto-oppilaaksi, kesätöihin ulkomaille ja lopulta muuttavat pois kotoa.
Multa puuttuu toi kytkin mun näppäimistöstä. Kyllä liikutun (totisesti liikutunkin) kaikenlaisissa tilanteissa, mutta kun lapset lähtevät annan onnepotkun ja riemulla katson, kun menevät. Maailma on SUURI ja JÄNNITTÄVÄ ja IHANA mene mene mene, koe, kasva nauti!
Muistan hyvin tapahtuman ajalta, jolloin esikoiseni oli aivan pieni, varmaan vuosi ja kolme kuukautta. Hän ei juuri puhunut vielä, mutta olin kertonut hänelle, että hän menee sisareni Helenan luokse viikonlopuksi, koska minulla oli töitä messuilla. Asuimme korkealla talon seitsemännessä kerroksessa ja katsoin kun pieni tyttönen käveli siskoni kanssa autoon. Odotin vilkutusta. Sitä ei tullut. Seisoin ikkunassa tovin ja ajattelin että joo, näin se menee ja näin sen pitääkin mennä. Nokka kohti tulevaa lapsonen! Mene ja seikkaile. Älä katso taaksesi.
Kuta vanhemmaksi lapseni ovat kasvaneet sitä ihmeellisempiä heistä on mielestäni tullut. He osaavat ihania asioita ja opettavat niitä minullekin. Asuvat ulkomailla, tutustuvat ihaniin ihmisiin, joista minäkin saan nauttia, harrastavat jänniä juttuja ja ovat mahtavia.
Olen aina ikävöinyt heitä, jos en näe toviin. Jos ovat kaukana, katson tähtiä tai aurinkoa ja ajattelen, että samat taivaankappaleet ovat heidänkin luonaan. Voin heittää ajatuksen heille auringon kautta. Se tuntuu ihanalta.
Että sitä mietin, että puuttuko musta joku palanen. Kun koulun alku ja loppu ovat minusta iloisia asioita. Riemukkaita. Vaihto-oppilasvuosi mahdollisuus lentää johonkin ihmeelliseen uuteen kulttuuriin ja kotoa muutto mahtavaa, koska saavat alkaa elää omaa ihmeellistä elämäänsä.
Minähän pysyn täällä aina valmiina auttamaan ja neuvomaan ja yhdessä vietämme ihania hetkiä ja kukaan ei katoa minnekään.
Ymmärrän että kysymyksessä haikeus ajan kulusta ja siitä kuinka pikkuinen on yhtäkkiä iso, mutta minusta se on ihanaa. Sen sijaan oman vanhenemiseni kanssa minulla on tekemistä. Se nappula on olemassa. Kun pää on nuori mutta vain pää ja sisäpuolelta. Mutta se on toinen tarina. Siitä joskus toiste.
Onnellista koulun alkua kaikille pikkuisille koulunsa aloittaville. Sanon heille, kuten omille sanoin joka aamu: Ole reipas ja rohkea! Sanon saman koululaisten vanhemmille!
Pus
♡
Hanna – onnellinen.
Voi teitä ihanaisia. Sinä osaat irrottaa, niin kuin varmaan onkin tarkoitus. Silti sydämesi on aina heidän luonaan, missä he milloinkin ovat. Voi sinä ihanuus ja sun ihanat tytöt.
Ihana Maiju! Ja ihanat on mun tytöt kyllä. Hämmentävää, että onkin niin onnellisesti käynyt että ovat. Että ovat yleensä olemassa ja että ovat ihania. Olen kyllä tavattoman onnellinen siitä. Mutta en osaa haikailla hetkiin kun he olivat vauvoja.
Ihana kirjoitus, niin toivon että voisin suhtautua samalla tavalla enkä parkua pää punaisena..asenteesi on juuri kohillaan just eikä melekein <3
Kiitos tämän vuoden parhaasta pohdinnasta.
Voi eiiiiii! Ottaako koville? Ehkä se ei ole kiinni pitämistä, vaan jotain haikeutta kenties omasta lapsuudesta? (keittiöpsykologi täällä huutelee!!! apua!!!)
Iloa kyyneleten keskelle!
Hanna
Hieno kirjoitus Hanna!
Omat lapseni lentää kohta pesästä ja jo nyt voi tuntea hetkittäin iloa ja ylpeyttä siitä miten he ovat isoja, fiksuja ja maailma odottaa heitä. Tietysti välillä haikeus valtaa sisukset, nytkö jo he ovat lähdössä? Mutta samalla esiin nousee ”omia vanhoja juttuja” mm. harrastuksia ym. mitkä ovat olleet ”telakalla” ruuhkavuosina.
Kun elää lasten kanssa täysillä arkea, jokaisena ikäkautena, alkaa olla jo valmis päästämään heidät viettämään oman näköistä arkea ja elämää.
”Aika aikaansa kutakin” sanotaan, eikä ole hullummin sanottu.
Kaikkea hyvää kaikille emoille!
Kiitos ELina!
Joo just näin ajattelen. Ja sitten kun ovat aikuisia, niin on jotenkin hauskempaa olla heidän kanssaan yhdessä. Erilaiset jutut, kun ei tarvitse hoitaa, vaikka apuna haluaakin tarvittaessa olla!
Kaikkea hyvää myös sinulle!
HAnna
Apua Hanna, pala kurkussa luin tätä! Mutta mä-niin-alleviivaan-joka-lauseen. Oon itse niitä äitejä, joilla iho noussut kananlihalle, kun lapset ovat saavuttaneet jotain tai kun aloitelleet taas uutta vaihetta. Se ylpeä tunne joka kerta, kun syksyllä aloittivat uutta lukuvuotta… olivat siis astuneet taas seuraavalle askelmalle. En ole koskaan halunnut jarruttaa, enkä huutaa, että kuka voisi kellot seisauttaa?! Elämän on mentävä eteenpäin, moottoritien oltava kuuma ja ”maailma on sun”. Sitä varten heitä on kasvatettu, kohti omaa elämää. Siivet kantaa…kun aika on.
Nina, juuri näin. Mutta kyllähän mä liikutuksen kyyneleet tietysti ymmärrän. Mutta välillä olen epäillyt olenko kylmä tai jotain. En kyllä ole. Hullu ajatuskin!
terv Hanna
Ihana, ihana teksti ja etenkin kuva lopussa. Niin kauniita kaikki neljä! Nyt mielenkiinnosta (ja sinua yhtään tuntematta) täytyy kysäistä, että onko yhdelle lapsistasi annettu nimi Carolina, vai onko nimi kenties muutettu, mahdollisesti ulkomaille muuttaessa? 🙂 Pisti silmään, kun kaksi muuta alkaa K:lla!
HEi Minävain,
Kiitos! Ei ole Carolina muuttanut nimeään. Se on kirjoitettu alusta asti kastetoditukseen C:llä ajattelin kansainvälistyvää maailmaa se on helpompi kuin suomalainen versio.
muuten on sattumaa, että kaikki nimet alkavat äännettäessä K.lla. Aika napakka alku – ehkä siksi?
Iloa päivään
Hanna
Täällä toinen valuvikainen 😉 odotan lasten lentävän pesästä ja kokeileva omia siipiään. Iloitsen kun kasvavat aikuisiksi enkä haikaile menneitä. Näin se elämä menee….
ihanaa syksyä 🙂
Ja aina voi tulla kotiin kysymään neuvoa…!Ihanaa syksyä sulle myös Marua.
Hanna