Sitähän pidetään noin yleisesti ottaen huonona asiana, kun ei osaa sanoa ei. Siitä seuraa kiirettä ja stressiä ja välillä itseä harmittaa, kun on touhuamassa jotain, mitä ei lopulta ehkä haluaisi tehdä. Haluaisi ehkä olla mieluummin kotona rauhassa tai ainakin kiireetön.
Mutta kyllä se vaan mulla on ihan toisinpäin. On ihanaa sanoa asioihin joo! Väillä voi olla vähän liikaa vipinää, mutta pidän siitäkin.
Eilen oli hetki jolloin mietin, että olisin voinut sanoa ei – vaan enpä sanonut.
Oli siitä harvinainen päivä, että päivyrissä ei ollut mitään merkintää. Päätin tehdä kaikki firmani paperityöt, kokeilla yhden reseptin, siivota huushollin ja mennä Saunayogaan plus iltakävelylle.
Koti oli aivan hiljainen ja sain kirjoitettua laskut ja tehtyä kuivat työt keskittyneesti. Sitten testasin kurpitsacurry –reseptin. Oo siitä tuli hyvää. Istuin nauttimaan hyvästä ruuasta ja vähän tulisista mausteista kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä satuin vilkaisemaan kelloa. Se kahta minuuttia vaille neljä. Minun pitäisi olla puolen tunnin päästä Hotelli Presidentissä saunan lauteilla joogaamassa! Ei onnistu!!! Meiltä ajaa sinne jo vähintään puoli tuntia. Soitin Pekka Nikumatille, joka vetää tunnit ja sanoin että apua – en kyllä pääse! Pekka totesi että tulossa on vain yhteisiä tuttujamme tälle tunnille, joten he voivat odottaa – tule! Ja siinä tuli suustani – ratkaisevalla hetkellä JOO!
Minun olisi tarkoitus siivota. Koti oli kaaoksen vallassa, eikä intialaisen kurpitsacurryn teko yhtään vähentänyt kaaosta… keittiö oli kuin pomminjäljiltä, varsinkin kun kuvasin ruuan valmistuksen blogia varten. Silloin täytyy vähän siirrellä tavaroita ja rakennella kuvauspaikkoja. Ei auttanut, kovalla kiireellä hirveä säätö. Saunayogaan valmiiksi liikuntavaatteet päälle. Sittenhän olin menossa kävelylle ystäväni kanssa, joten kassiin ulkoiluvaatteet. Tukka oli pörrössä, missä pipo? Otanko meikit? Missä shampoo, missä lompakko? Auton avaimet, kotiavaimet. Kamaa lentää ja sotku lisääntyy. Sydän hakkaa ja tietysti puhelin soi.
Lopulta autossa. Huh. No siellä ei auta hosua. En aja ylinopeutta, enkä poukkoile. Hyvä musa soimaan ja näppärät reitit. Ja sitten alkaa ajatus kulkea…. Miksi en nyt vaan sanonut EI? Olisin kotona siivoamassa, kaikki paikat olisivat pian järjestyksessä. Nyt perhe tulee kaaokseen…. Ei kivaa.
Nappaan ensimmäisen mahdollisen parkkipaikan joka tietysti on aika kaukana, tempaan kassit mukaan ja lähden kiitämään kohti Pressaa. Se on varmaan aika huvittavan näköistä, koska mähän en voi juosta, koska polvessa ei ole pehmytkudosta ollenkaan tallella (kiitos mm enduron ajamisen – joka oli sairaan nastaa) Juokseminen sattuu törkeästi. Mahdotonta. Kiidän kävellen. Vihdoin perillä. Pekka vastassa. Suoraan saunalle. Takki päältä. Vesipullo messiin. Onko hikipyyhettä? Ei ole. Pekka lainaa. Lauteilla.
”istu mukavassa asennossa ja hengitä syvään. Jätä taakse päivä ja ole tässä hetkessä” okei mä olen…..
Sauna jooga on ihanaa. Taivun ja venyn ja hiki valuu. Päivä jää taakse. Tunnin jälkeen uimaan ihanaan isoon altaaseen.
Kun kävelen autolle on lämmin. Ja rauhallista. Ajan Hietaniemeen, jossa tapaan ystäväni ja teemme pitkän kävelyn hautausmaalla ja kuulen kiinnostavia juttuja räätälöidyistä matkoista Ranskaan.
Olin niin onnellinen että sanoin JOO! Jos olisin jäänyt kotiin, puurtamiselle ei olisi tullut mitään katkoa. Kuten ystäväni Susu sanoi joogassa, sotkut odottivat minua kotona. Siivosin, söin lisää curryä, katsoin Downton Abbeyn ja menin nukkumaan onnellisena.
Kandee sanoo joo! Ei kantsi sanoo EI!
Iloa päivään
Hanna