Viimein toteutui pitkäaikainen unelmani päästä Savonlinnan oopperajuhlille. Työt ja perheen lomasuunnitelmat limittyivät täydellisesti niin, että lauantaina aamupäivällä lähdin ystäväni kanssa ajamaan kohti Savonlinnaa ja Otellon ensi-iltaa. Ajomatka Espoosta on aika pitkä, mutta se sujui hulvattomassa seurassa rattoisasti. Sisältäen mm. kalakeiton ilman kalaa, pari luutaa, hieman kireyttä ratissa ohituskaistojen jääräpäiden takana, mutta kuta lähemmäs pääsimme sitä paremmaksi fiilis pyöristyi.
Ennen esitystä teimme risteilyn Saimaalla ihanalla sisävesihöyrylaiva S/S Punkaharjulla. Laivassa oli mukana hurmaavia ihmisiä ja seilatessamme kohti Olavinlinnaa saimme nauttia todella hauskasta seurasta. Kun lopulta kävelimme kohti linnaa oli juhlamieli jo korkealla. Oli sellainen hyrisevä olo – tunsin, että edessä oli jotain ihanaa!
Kävely linnaan nosti tunnelmaa aina vain ja kun lopulta kävelin pitkin linnan epätasaisia ja kuluneita kiviportaita ylös olin vähän kuin omassa kuplassani, onnellisena ja innokkaana kuin pikkutyttö. Pidin kiinni siitä, enkä antanut minkään häiritä tai pilata tunnelmaani. Seurueeseemme kuului ihmisiä, jotka olivat käyneet juhlilla monia kertoja ja olin näkevinäni heidän silmissään positiivisen ilon pilkahduksen, heidän huomatessaan innostukseni. Aivan kuin he olisivat tienneet, että pien heillä on liittolainen. Yksi konkarikävijä lisää. Eivätkä he olleet väärässä. On oma hohtonsa siinä kun unelma toteutuu.
Olin pelännyt etukäteen, että jäädyn katsomossa. Olen aika kova palelemaan ja mukana oli paitsi lämmin pörröinen jakku, myös suuri viitta. Pelko oli turha. Katsomossa ei ollut kylmä, siellä oli ihanaa.
Jo pelkästään Olavinlinnan katsomo on mahtava. Rakastan luonnonkiveä ja linnan seinien kivipinta on valtavan kaunis. Joku on laittanut kaikki eri kokoiset, -muotoiset ja -väriset kivet paikoilleen joskus ja luonut elävän pinnan, jollaista kukaan ei tänä päivänä tee. Siinä on oma hohtonsa. Koko linnan tunnelma on omalla tavallaan paitsi jyhkeä, myös vähän mystinen. Se että sen seinien suojissa esitetään oopperaa on Aino Acktén neronleimaus. Ensimmäiset oopperajuhlat järjestettiin vuonna 1912 ja sen jälkeen muutamia kertoja, joista viimeinen kerta oli vuonna 1930. Sitten seurasi vuosikymmenten tauko, kunnes 1972 Martti Talvelan johdolla juhlista alkoi muodostua sellainen kansainvälinen tapahtuma kuin se nyt on. Jos vielä, kuten toivon, käyn juhlilla, nostan väliajalla Acktén maljan!
No siellä minä sitten olin. Onnellisena omassa kuplassani, yhdessä satojen muiden kanssa, sydän täynnä odotusta. En ole mikään oopperan harrastaja, mutta sisareni Ritva ja hänen miehensä ovat. Sain siskolta neuvon: kuuntele vain. Muuta ei tarvita! Loistava neuvo. Minä kuuntelin, aistin ja nautin.
Kun esitys alkoi, lava oli täynnä ihmisiä ja ensimmäisten sävelten soidessa tuli huikea fiilis siitä, mikä järjetön määrä työtä minun viihtymiseni eteen on tehty. Kuinka paljon erilaista lahjakkuuta, ammattitaitoa, opiskelua, osaamista, harjoittelua ja vaivaa on nähty sen eteen, että voisin saada unohtumattoman elämyksen. Hetki oli vaikuttava. Ajatus siitä, että katsomossa on satoja ihmisiä ja jokainen meistä on yhtä tärkeä oli hieno ja koskettava. Pidin kiinni siitä. Musiikki soljui lävitseni ja heittäydyin kokonaan sen varaan. Rakastin sitä. Olin hyvin onnellinen siinä tunnelmassa ja musiikin virrassa.
En ole kuunnellut niin paljon oopperaa, että lähtisin arvostelemaan esitystä millään muulla mittarilla, kuin sillä miten viihdyin. Olen aika herkkä ihminen aistimaan aitouden ja epäaitouden. Kun kohtaan jotain aitoa, se saa kyyneleet nousemaan silmiini. Sillä mittarilla annan Otellolle täydet pisteet ja kiitän koko sydämestäni kaikkia, aivan kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet esityksen sekä sen, että minä sain ilon nauttia siitä. (Kirjoitin tätä tekstiä samalla, kun Tangomarkkinat tuli TV:stä. Se antaa myös yhden perspektiivin kokemukselleni.) Ainoa mikä juhlissa hämmästytti, olivat ne itsekkäät katsojat, jotka eivät malta pysyä vaiti esityksen aikana. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi osata olla hiljaa ja antaa kaikkien nauttia esityksestä ilman häiriötä.
Minä otin illasta kaiken irti ja nappasin tietysti surutta selfien katsomossa, mutta hauskinta oli se että Nipa Nieminen otti kuvan minusta kun otin sitä! Näin kuvan kolmetuntisen esityksen väliajalla – loistonäpsy! Ja hupaisinta oli se, että Desdemona oli esityksen lopulla aivan samanlaisessa asennossa ja valossa lavalla, kuin minä kuvassa.
Oopperakokemukseni Savonlinnassa oli juuri sellainen kuin elämäni noin yllensä ottaen on muutenkin. Vähän kommelluksia, paljon heittäytymistä, ihania ihmisiä, koskettavia hetkiä, pari kyyneltä, monta naurua ja kiitollisuutta tästä kaikesta.
Iloa päivään
Hanna
Voi Hanna mä melkein pyörryn kun sä olet niin kaunis. Ihana mekko ja sä näytät ihan super hyvältä.
Hahah! Ei pyörtyilyä! Mutta kiitos ❤️
Hanna
Varmasti oli ihana ja antoisa matka, voin kuvitella!!! 🙂 Tosiaan olet niin kaunis tuossa viimeisessä kuvassa, taustana linna, ihanaa!
Itse en ole saanut aikaiseksi käydä oopperassa, vaikka asutaan aika lähellä kaupunkia, muutama kymmentä kilsaa. Jospa joskus..
Tuulikki! Kiitos ❤️
Mene ihmeessä nauttiman oopperasta! Ehkä vielä tänä kesänä!