Entä jos onni loppuu?

Tiedättekö sen tunteen, kun alkaa pelätä että onni loppuu?

Ehkä maailman typerin tilanne. Kaikki on ihanasti ja hyvä olo hyrrää sisuksissa ja joku outo kakkosääni jossain takaraivossa huomauttaa pirullisesti, että kuule, kohta tärähtää ja se on loppu. Ja toden näköisesti mitä rajuimmalla tavalla. Odota vain.

Olen välttänyt tuota mielensyöpää tietoisesti ja jos se onkin päässyt päähäni jollain konstilla luikertamaan, olen ajanut sen tiehensä saman tien. Lakaissut ulos päästäni. Huuhdellut aivoni ja ajatukseni ja rynnännyt suin päin takaisin onneen.

Tänä aamuna, kun heräsin ajattelin ihanaa perhettäni. Olen ilman heitä lomalla, mutta tietysti he ovat mukanani kaikkialla ja aina. Ja usein aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeisenä he ovat mielessäni. Ajattelin kuinka onnekas olen perheeni suhteen ja kuinka minulla onkaan käynyt niin hyvä tuuri. Kaikenlaista sattuu maailmassa ja elämässä, ei ole ollenkaan itsestään selvää, että edes on perhe ja tulee kaikkien sen jäsenten kanssa toimeen, kaikki ovat suurin piirtein terveitä ja nauttivat toistensa seurasta. Ja ylipäätään että koko joukkueemme on olemassa.

Yhtäkkiä pieni piru iski päähäni ja hönkäisi sinne pelon mustan varjon – entä jos jotain tapahtuu? Huitaisin avokämmenellä mokomaa ja häädin pois. Ei ole asiaa tänne. Niin kauan kun kaikki on hyvin, kaikki on hyvin ja on oikein ja syytä olla onnellinen. Ja oikein pöllyttää sitä onnea. Ruokkia sitä ja pistää sen kanssa ranttaliksi.

Minulla on tapana hemmotella perhettäni kaikenlaisilla tavoilla. Se on varmaan jonkun mielestä ihan väärin – vaikka minusta se on juuri se mitä tuleekin tehdä. Ajatukseni on sellainen, että lasten tulee (siis minun lapseni ovat aikuisia jo, mutta sama homma jatkuu edelleen) tietää kuinka pitää elää ja olla ja toimia ja kasvattaessani olen ollut tiukkakin. Rangaistuksia on tipahdellut ja kuria on pidetty. Ja sitten on lepsuiltu huumori mielessä ihan luokattomasti. Esimerkiksi olen lopettanut riitoja lasken kanssa antamalle lahjoja heille. Se on varsin tehokas keino, kun riitelee murrosikäisen tytön kanssa. Ne riidathan ovat yleensä aivan päättömiä eikä niihin oikein saa pistettä. Arvatkaa miltä riitelevän tyttölapsen naama näyttää, kun kesken huudon ja kiristelyn sanoo tälle, että kuule, haluaisitko sen ihanan hajuveden?

Tulee hölmistys ja nauru ja mennään kaapille ja otetaan se hajuvesi ja aletaan nauraa. Oi oi oikein toimivaa! Turha hyödytön riita loppuu ja aurinko alkaa paistaa. Ja molemmat tietävät että juuri niin ei pitäisi tehdä. Pitäisi olla järkevä. Ja minä kysyn että miksi?

Oikeat asiat ovat oikeita, eli jos on tehty väärin, silloin keskustellaan ja riidellään loppuun asti, mutta tyhjänpäiväiset riidat, jossa koetetaan katkaista ankeriasta polven päällä, ovat asia erikseen, ne voi lopettaa lahjalla ja naurulla oikein mainiosti.

Mutta pelkoon palatakseni, olen koettanut opettaa heille saman asian. On turhaa pelätä mitään etukäteen. Se on niin toivottoman hyödytöntä. Jos pelko ei toteudu, on haaskannut energiaa jonniinjoutavaan. Jos se toteutuisi, olisi surrut turhaan liian kauan. Sen ajan olisi voinut käyttää paremmin olemalla huoleton ja tanssia kukkaniityillä. (Ainakin omassa pääsään. Kukkaniityllä tanssiminen on varmasti oikeasti aivan hankalaa.)

Jokainen huoleton hetki on syytä käyttää vähintään yhtä suurella huollisuudella ja hartaudella, kuin taikinakulhon kaapiminen. Muruakaan ei kannata jättää huomiotta.

Joskushan sitä onnea ja taikinamurusia on pakko etsiä suurennuslasin avulla, eikä silti tahdo löytää ilon aiheita. Ja vaikka niitä olisikin ympärillä, ei niitä tahdo nähdä.

Joten ystävät, pelko pois ja suin päin onneen aina kuin siltä tuntuu. Sitä ei kyllä kannata itseltään pihdata. Minun seuraava onneni mansikat puuron päällä ja aamupala auringossa.

Onnen päivää

♡

Hanna