Kestätkö hijaisuutta? Oletko läsnä?

Istun Saarenmaan talomme terassilla ja kuuntelen hiljaisuutta. Kuuluu vain tuuli korkealla puiden latvoissa ja sirkkojen siritys ruohikossa.

Hiljaisuuden kuunteleminen pitäisi olla Suomessa lakisääteistä. Vain sydämen sykkeen ääni on hiljaisuutta tärkeämpää. Äänistä tulee stressiä ja ääntä on kaikkialla. Suur-Helsingin alueella melua ja ääntä on miltei mahdotonta päästä pakoon. Syvää hiljaisuutta on harvoissa paikoissa ja moni voi luulla olevansa hiljaisuudessa, mutta ei ole. Sen huomaa vasta, kun on oikeasti hiljaisuudessa, jossa ei ole kaukaisen moottoritien tai suuren ilmastointilaitteen hurinaa tai muuta tasaista äänisaastetta.

Usein mietin varsinkin nuorisolle suunnattujen vaateliikkeiden musiikin voimakkuutta. En viihdy siinä hulinassa sekuntiakaan kauempaa, kuin on pakko. Suomessa kauppojen musiikin voimakkuus on kohtuullista, mutta monissa maissa desibelit nousevat kipurajaan saakka.

Olin kerran Hollywoodissa ollessamme valinnut sylillisen vaatteita ostettavaksi yhdestä suositusta nuorisoliikkeestä ja kävelin kassoille. Kassajono oli tolkuttoman pitkä. Seisoin tovin. Katsoin vaatekasaa. Katsoin jonoa. Jätin vaatteet lähimmälle rekille ja kävelin ulos. Meteliä oli sielläkin, mutta helpommin siedettävää. Vaan mitäpä minusta, mutta mitä tapahtuu niille nuorille myyjille, jotka ovat koko päivän siinä metelissä? Juu juu, hehän rakastavat sitä ja musa on just siistiä ja auttaa ajattelemaan ja joo joo. Mutta väärässähän he ovat. Tai vaikka olisivat oikeassakin, niin fakta on se, että meteli väsyttää ja aiheuttaa stressiä.

Hiljaisuudessa on sekin pikku juttu, että on kuunneltava itseään ja omia ajatuksiaan, kun ympäristö ei pakkosyötä informaatioita ja virikkeitä. Sen ylellisyyden on viemässä myös älypuhelimet, internet, Snapchat, Instagram, Facebook, Periscope ja vastaavat. Kun selaa jatkuvasti mitä muut tekevät, ei ole aikaa kuunnella omia ajatuksiaan, ilojaan ja tuskiaan. Ei synny keskusteluja oman itsensä kanssa, koska voi kommentoida ja sanoa mielipiteitä muiden tekemisistä.

Ei myöskään synny keskusteluja toisten ihmisten kanssa oikeassa livetilassa. Ja se vasta onkin tyhmää. Jos seurassa ihmiset pläräävät puhelimiaan ei synny mitään kiinnostavaa. Kun osa keskittymisestä on kädessä poltteleva puhelin, vastailee ja osallistuu vain puolittain ja pinnallisesti siihen mitä ympärillä tapahtuu. Ei synny pallottelua, tilannekomiikkaa ei mitään. Se on sama kuin heittäisi pallon johonkin Tempur-materiaaliin. Pallo kiitää kohti seinää, joka tappaa pallon vauhdin, kuolettaa sen ja pallo plopsahtaa maahan ja pysähtyy, antamatta takaisin mitään.

Olisi niin tärkeää oppia sietämään hiljaisuutta myös joukossa. On jotenkin niin köyhää napata puhelin kouraan ja alkaa selata sitä, kun hiljaisuus tekee olon vaikeaksi. Läsnäoloa ei synny. Puhumattakaan, jos on kahden jonkun kanssa. Ihminen saattaa lähettää toiselle tahtomattaan aika selkeän viestin epäkiinnostavuudesta, jos kädessä on yhtä aikaa koko maailma, kun pitäisi viettää aikaa ystävän kanssa. Tässä kohtaa helposti unohtuu se, että netistä mikään ei katoa. Sinne voi palata myöhemminkin antamaan kommenttejaan ja selaamaan tapahtumia.

Ja itselleenkin on syytä olla läsnä ja pysähtyä. Havainnoida mitä ympärillä tapahtuu, miltä ympäristö näyttää ja miltä itsestä tuntuu ja miksi.

Sunnuntait olivat lapsuudessani haastavia päiviä. Mitään ei oikein saanut tehdä ennen kahtatoista. Eli ennen kuin kirkonmenot olivat ohi. En ole uskovaisesta perheestä, mutta kuului hyviin tapoihin olla rauhassa puoleen päivään saakka, eikä missään nimessä sopinut soittaa kenellekään ennen sitä. Tai alkaa leikata nurmikkoa. Tai ylipäätään pitää mitään ääntä. Ja muutenkin sunnuntait olivat hiljaisia, pitkäveteisiä ja aikaa vietettiin enimmäkseen oman perheen kesken. No siitä on iäisyys aikaa eikä tavat ole enää sellaiset, mutta eipä olisi pöllömpi idea pysähtyä yhdeksi aamupäiväksi viikossa hiljaisuuteen. Taidan suositella sitä itsellenikin.

Rauhaa ja rakkautta päivään

♡

Hanna