Mulla on yksi (no siis useita, mutta esimerkiksi tämä yksi… huoh) rasittava ominaisuus. Pyrin olemaan aina ajoissa paikalla.
Ai että mikä siinä sitten voi olla rasittavaa? No se, että en pyri olemaan paikalla vähän ennen. Onnistumisprosentti sille, että osuu minuutilleen oikeaan hetkeen on kohtalaisen pieni ja siitä seuraa, että olen…..myöhästyjä…uuuhhh!
En aina, enkä aina paljon, mutta usein olen ihan tipalla ja monesti vähän myöhässä. Inhoan sitä asiaa ja olen koettanut tehdä parannusta sinnikkäästi jo vuosikausia. Joskaan en kyllin sinnikkäästi, koska myöhästelen edelleen.
On jotenkin ihan älytöntä, että ei voi lähteä selkeästi vähän aikaisemmin ja olla vähän aikaisemmin rennosti perillä. Kun yrittää olla juuri oikealla hetkellä ajautuu aina kiireeseen. Aina. Joka kerta. Iäti. Forever.
Luin joku aika sitten jonkun stoorin optimismista ja optimistisista ihmisistä. Koska olen ikuinen optimisti, juttu kiinnosti. Ja kas miten lystiä! Sieltä löytyi syy tähän raivostuttavaan tapaan.
Koska olen optimisti uskon, että ehdin ja lisäksi uskon vielä että ehdin paljon. Se tarkoittaa sitä, että jos on tunti aikaa, kuvittelen ehtiväni tekemään sen tunnin aikana vaikka mitä. Ihmeitä suorastaan.
Juuri niin se on! Kun olen lähdössä ulos ovesta, siivoan toisella kädellä tavaroita paikoilleen, suljen ikkunoita ja ovia, soitan puheluja, teen eväitä, petaan sänkyä, vastan sähköpostiin jne….Ja lopputuloksena optimisti lähtee vähän myöhässä liikkeelle. Mutta optimistina ajattelen, että vielä on aikaa olla ajoissa, eihän sitä koskaan tiedä, ei pidä surra kun on vielä 25 minuuttia aikaa puolen tunnin matkaan ja parkkipaikka optimistille löytyy joka tapauksessa, jos ei oven edestä, niin kadun toiselta puolelta kuitenkin.
Nyt, kun tiedän tämän syyn, on helpompaa (yrittää) olla ajoissa. Toisaalta ihmiset kysyvät jatkuvasti minulta kuinka ehdin tehdä kaikkea mitä teen ja kuinka saan niin paljon aikaa ja mistä tuo energia oikein tulee. Siitä se tulee – optimismista!
Iloa päivään – usko hyvään!
♡
Hanna