Monet teistä tietävät jo että olen aamuvirkku. En käytä herätyskelloa juuri koskaan, sillä herään lähes poikkeuksetta viisitoista minuuttia ennen sitä hetkeä, kun olen ajatellut nousevani ylös sängystä. Ainoastaan jos täytyy herätä kolmen aikaan yöllä tai sitä aikaisemmin, tarvitsen kellon herättämään. Se on hassu juttu. Koska poikkeus vahvistaa säännön, tänään sääntö on vahvistettu. Nukuin pommiin. Heärsin klo 7.27 ja Fustratreeni oli sovittu alkavaksi klo 8.00. Pistin töinäksi ja olin crosstrainerilla klo 8.02 Woooooom! Voittaja olo. En ajanut ylinopeutta vaan päinvastoin ruuhka hidasti vartin matkaa ja venytti sen 20 minuuttiin. Yleensä en liikahda kotoa mihinkään ilman aamiaista, mutta nyt suussani kävi vain sähköhammasharja. Mutta kyllä treenistä sitten voi tulla hyvä olo! Nyt aamiasen popsittuani voin niin hyvin, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa koko maailmaa. Ja kyllä mä tovin ssinä aamulla mietin, jotta lähdenkö ollenkaan sinne aamupöpperöissäni hikoilemaan. Ajatus tuntui inhottavalta.
Vaan koskapa olisin treeniin lähtöä katunut? En ikinä. Niin ei käynyt myöskään viime viikolla, lauantaina, kun olin sopinut aivan hurjasta jutusta uusien ystävieni Suvin ja Ollin kanssa. Lähdin heidän kanssaan pitkän messupäivän jälkeen vesijuoksemaan läheisen järven ympäri.
Vesijuoksussa ei ole mitään hurjaa. Sen vika on ehkä juuri sen kuolettavassa, lähes tappavassa tylsyydessä. Minulle on suositeltu tätä lajia vuosikausia ja olen yrittänyt, mutta ei onnistu. Liian pitkäveteistä. Paitsi jos juoksee tosissaan ja oikein ja ottaa spurtteja. Mutta siihen ei pysty uimahalleissa. Tilaa ei ole riittävästi. Lisäksi inhoan uimahalleja, niiden hajua ja alasti esiintymistä puku- ja suihkuhuoneissa kun elämäni on muutenkin kohtuullisen julkista.
Luontoa rakastan. Olen ulkoilmaihminen eikä kylmä vesikään ole minua koskaan pelottanut. Avantouintia olen harrastanut tosi paljon ja lapsena talviturkki lensi vappuna ja syksyllä uitiin isän kanssa aamuisin jäiden tuloon asti.
Hurjan asiasta tekee järvi. Olen asunut merenrannalla ja tottunut mereen. Pohja näkyy. Merilevä on tuttua, sitähän heitettiin ja leikittiin leväsotaa. Mutta humuspohjaisen järven vesi on mustaa ja se jotenkin kammoksuttaa minua. Olen naurattanut ystäviäni kertomalla, kuinka jotenkin näen (pelkään that is!) että järvestä nousee valkoisia ruumiita kun uin siellä. Joo – saa nauraa. Nauran sitä itsekin, mutta en ole mukavuusalueellani, kun uin mustassa vedessä. Jos joku ui kanssani se on ok. Ainakin aika ok.
Nyt suunnitelmana oli siis juosta järven ympäri. Vesi on niin kylmää että reilun puolen tunnin retkeen on varustauduttava märkäpuvulla. Suvi lainasi minulle myös hanskat ja kengät. Jännitti aivan sairaasti. Mutta veteen menin. Ja se oli ihanaa! Aution metsäjärven pinta oli peilityyni, aurinko valaisi mäntyjen punervat rungot eikä ääntäkään kuulunut. Paitsi Suvin iloinen juttelu, joka piti mielikuvitukseni hautomat kuvat kurissa ja niin me juoksimme järven ympäri. Niin rakkaan ihanaa se oli. Laiturilla odotti Olli, joka myös otti muutamia kuvia. Siellä oli myös termoskannullinen hunajalla makeutettua minttuteetä ja villapaita. Kotona oli sauna kuumana. Oi onnea kuinka vesijuoksu todella voi olla huippua.
Yöllä polvia ja säärien etuosaa särki vietävästi. Otin särkylääkkeen, että sain nukuttua. Mietin johtuiko särky vesijuoksusta vai messukeskuksen betonilattioilla tramppaamisesta enkä osaa ratakaista kummassa on syy. Se ratkeaa seuraavan juoksukerran jälkeen, joka on toivottavasti pian! Ehkä sunnuntaina. Siihen tulee himo!
Iloa päivään
Hanna
Vaikuttaapa mahtavalta! Tuollaiseen voisin jopa minä suhtkoht uimataidoton uskaltautua, ainut vaan että en omista märkäpukua enkä sitä juoksuvyötäkään. Varmasti metkaa nauttia luonnosta tuollakin tavalla, ja onhan siinä järvessä se hyvä puoli metsään verrattuna, että varmasti vähemmän hirvikärpäsiä, ruumiitahan nyt voi olla molemmissa. 😉