Terveisiä onnellisesta lapsuudesta

Koska olen olemassa, minulla on äiti. Tämä on veruke, jonka kapealla aasin sillalla aion kirjoittaa itsestäni äitienpäivänä.

Kun katson kuvia, joissa olen pieni tyttö, tunnen ihmeellisiä tunteita. Katson sitä ihmisen taimea jotenkin äidillisesti, vaikka olen kuvassa itse. Tulee hellä ja rakastava olo. Niin viaton ja iloinen, elämään luottava ja huoleton tyyppi touhuilee tai poseeraa kuvissa. Useimmiten kameran takana on isäni, jota rakastin suuresti. Hän oli turvallisin, vahvin ja viisain ihminen maailmassa. Usein kuvassa kanssani on äiti. Äidin ja tyttären suhde on ihan toisenlainen kuin isän ja tyttären. Paljon mutkikkaampi. Mutta pikku-Hanna palvoi äitiään. Äiti oli kaunein ja taitavin ihminen maailmassa. Kenelläkään ei ollut lämpimämpiä ja hellempiä käsiä, tuoksuvampaa ihoa tai kauniimpaa ääntä kuin minun äidilläni Lisalla. Hän lauloi ihanasti (ja laulaa vieläkin, mutta pikku-Hannan aikoihin se oli erityisempää). Joka ilta sain kuulla tuutulaulun, joka ei ollut se tavallisin, vaan erityinen ja ihana

Tuulen soitto puissa helää

kuu taivaalla kulkee.

Ulkona yö viluinen elää

syliinsä tienoon sulkee.

Koti-kulta lämmin on,

luona isän, äidin armaan

vuode oma verraton

on paikka parhain varmaan.

Nukkumatti kurkistaa

jalassaan punaiset sukat

etsii äidin armasta

on kesä tuoksuu kukat.

Säv. Armas Maasalo San. Esterita Maasalo

Minä olin kiltti ja valoisa lapsi, mutta pelkäsin pimeässä. Äiti opetti, ettei se kannata, koska ”jos sinä et näe, sinua ei näy”. Mutta öisin pelkäsin henkeni edestä silti. Makasin liikkumattomana vuoteessani ja peitin itseni kokonaan täkillä. Jätin vain pienen rakosen peiton ja patjan väliin, josta tuli raikasta hengitysilmaa. Olin hiestä märkä, vapisin ja olin kauhun lamaannuttama.

Ihme juttu, mistä lie tuli se pelko. Vuosia se kesti ja vieläkin saan kaivettua sen tunteen soluistani pintaani ja ytimeeni. Päivisin en juuri pelännyt vaikka koulun aloittaessani äiti perusti oman firman ja olin paljon yksin kotona suuressa natisevassa ja paukkuvassa rintamamiestalossamme. Kaikki siskot ovat niin paljon vanhempia, kuin minä – kuopus, että olivat jo kuka missäkin. Onneksi oli naapurit. Varsikin kummitätini Liisa (niin hänkin on Liisa, kuten äiti, mutta kahdella iillä). Liisa-täti ja Totti-setä asuivat naapurissa ja sinne olin aina tervetullut. Heillä oli kolme poikaa ja luulen että pikku-Hanna oli erilaista vaihtelua siinä perheessä. Liisa-täti ja Totti-setä rakastivat minua kuin omaa tytärtään.

Ei siis ollut suuria huolia, oli vain se öinen pelko (ai niin, unohdin kertoa mitä pelkäsin! Mörköjä! Ja rosvoja! Ja murhamiehiä!) ja sitten oli Jumalan pelko.

Kävin pyhäkoulua, kuten siihen aikaan kai kaikki. Saatiin se pahvitaulu, johon liimailtiin karitsan kuvia. Hankala homma oli vain se, että pyhäkoulussa opin, että Jumala näkee ja tietää kaiken. Ja aina kun olin vessassa olin kuolla häpeästä, koska Jumala näki kun pissasin.

Hyvää äitienpäivää kaikille

♡

Hanna