Jos loukkaannut – se on oma syysi

Mulla on kaikenlaisia harmeja. Kipuja ja haasteita ja mitä nyt ihmisillä on. Lopulta aika vähäisiä, koska kaikki riippuu siitä mihin niitä vertaa. Ja vertaaminenkin on aika turhaa, koska koskaan ei voi tietää kaikkea.

Äidilläni oli minun ollessani lapsi, varsin ärsyttävä tapa. Jos tulin polvet verillä parkuen kotiin, hän lohdutti sanoen: älä välitä, ole iloinen, että sinulla on jalat. Vihasin sitä tapaa. Vihasin, koska en tiennyt paremmin. Äiti istutti minuun positiivisen ajattelun siemenen ja pidän sitä suurimpana lahjana minkä olen häneltä saanut.

Toinen yhtä suuri lahja on opetus olla välittämättä ihmisten puheista. Ihmisten puheet ovat puhuttaneet paljon. Tämä netin tuoma ilmiö paukuttaa päätään nimellä tai nimettömänä somessa, pahoittaa ihmisten mieliä. Mutsi sanoi aina, että älä ole moksiskaan. Jos loukkaannut, se on sinun oma syysi, ei sen joka puhuu ala-arvoisia juttuja. Tuo ajatus jäi pyörimään pitkäksi aikaa nuoreen mieleeni ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin sen. Toden totta, voin itse valita, kuinka otan vastaan loanheittoa.

Äiti sanoi myös, että älä kaiva verta nenästäsi. Siinäkin on hyvä ohje. Miksi menisin etsimään minusta kirjoitettuja juttuja pitkin poikin pikselimaailmaa. Kyllähän kaikkea tulee ihan kotiovellekin, mutta en piittaa. Käännän sivua. Jokainen, joka käyttäytyy ala-arvoisesti, kertoo vain omaa tarinaansa. En lue huonoja tarinoita, koska hyviäkin on maailma täynnä.

Vähän aikaa sitten kävi niin, että tuttu ihminen nauroi minulle ilkeästi päin naamaa. Olin varmaan ottanut tarpeeksi geeliä aamulla (hormonit you know) koska pysyin aivan rauhallisena. Hän nauroi sille, kuinka huono olin Tanssi tähtien kanssa –ohjelmassa. Se oli minusta aika huvittavaa mutta tavallaan pidin siitä. Hän ilmaisi suoraan mitä ajatteli. Ei katsonut säälivästi eikä kirjoittanut mitään oksennuspuhetta nettiin. Kerroin hänelle, miksi minun on vaikeaa oppia ulkoa erilaisia koreografioita ja hän kuunteli kiinnostuneena ja yllättyneenä. Olihan se nauraminen ihan luokattoman huonoa käytöstä häneltä, mutta mitä sitten? Ei se minun heikkouksistani kertonut, vaan hänen. Pidän hänestä edelleen. Ihmisillä on heikkouksia ja me teemme välillä virheitä ja virhearvioita. Niiden balanssi on kiinnostava. Ei kukaan ole täydellinen ja vaan ihana tai vaan kamala. Se mikä ratkaisee, on hyvien ja huonojen ominaisuuksien suhde. Ja tavallaan siitä minun pitikin kirjoittaa, mutta ajatus lähti nyt käpälästä.

Kaikenlainen rakkauspuhe omasta puolisosta julkisesti on jotenkin imelää, enkä oikein kestä sitä. Mieheni on samaa mieltä. Siksi kirjoitan nyt ikään kuin hypoteesina että mitäs jos mieheni olisi niin ihana että…

Että jos hän lainaisi autoani, hän parkkeeraisi sen aina nokka menosuuntaan? Että hän tankkaisi aina autoni? Vaihtaisi autoni ja hoitaisi sen katsastuksen? Että hän ei koskaan hermostuisi, jos olisin myöhässä? Että hän ei koskaan kieltäisi minua tekemästä mitään tai korjaisi tapaa jolla käyttäydyn? Että hän keittäisi minulla joka aamu kahvia ja kysyisi millaisesta kupista haluaisin sen sinä aamuna juoda? Että hän kantaisi aina kaikki laukkuni ja tekisi lumityöt? Että makaisi hiiskumatta aamulla sängyllä, vaikka tunnin hereillä, jos olisi käynyt niin onnekkaasti, että minä nukkuisin pitempään kuin hän. Koska uni on arvokas lahja. Entä jos mieheni pitäisi minua aina autossa kädestä? Ja entäs,  jos hänen ensimmäinen ilmeensä joka aamu olisi hymy minulle? Entäs, jos hän soittaisi minulle aina, kun lähtee kotia kohti, tai kun hän istuu lentokoneeseen ja kun lentokone saapuu määränpäähän? Ja entäs, jos hän soittaisi joka aamu ja ilta ollessaan matkoilla? Ja entä, jos me lomamatkoilla syötäisi aina ravintoloissa, koska arkena teen kaiken ruuan? Ja entä jos hän antaisi minun kiukutella, kun olisin hermostunut eikä alkaisi ollenkaan riidellä? Ja entä jos sanoisi minulle jatkuvasti, että olen ihana ja kaunis?

Entä jos minulla on maailman ihanin puoliso ja saan olla mikä olen ja siksi millään mitä joku muu sanoo ei olekaan niin suurta väliä? Koska lopulta vain lähimpien sanat ja teot tuntuvat.

Kaikki ne harmit joita on, tuntuisivat ihan mitättömiltä, jos olisi sellinen tyyppi täällä kotona. Oma ihminen. Elämän loppuun asti.

Hanna