Kyllä jännittää!

Ystäväni, jotka ovat osallistuneet aiempiin Tanssii tähtien kanssa –ohjelmiin, ovat kaikki toistaneet minulle samoja asioita:

Ohjelman teko on ihanaa! Nauti! Ja heti perään, että se on kyllä myös kamalaa!

Ohjelman teon aikana elät TTK-kuplassa

No se on juuri noin.

Tanssin opettelu on tavallaan raivostuttavaa. On vaikeaa käsittää, ettei niin helpolta kuulostava asia, kuin vaikka viisi tietynlaista askelta peräkkäin, mene kerralla nuppiin. Eikä kymmenellä kerrallakaan. Mutta se hetki, kun se vihdoin sujuu, on ihana. Sinä hetkenä liidän pienen hetken onneni kukkuloilla ja koen sitä tanssinriemua, jota olen aina ihaillut. Mutta se hetki on toistaiseksi ollut varsin lyhyt.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tanssia. Se on minulle kuin ihme. Kun itse olen joutunut tilanteeseen, jossa on ihan pakko edes vähän nytkyä, olen hävennyt silmät päästäni, kurkkua on kuristanut ja olen toivonut, että maa halkeaa jalkojeni alta ja nielee minut siinä paikassa syvyyksiinsä. Voin kuvitella, että esiintymiskammossa on jotain samaa, vaikka sitä minulla ei ole. Minun helppoa puhua julkisesti enkä pelkää kameraa.

En tiedä kuinka se on päässyt syntymään, tämä kammo. Ainoa mitä aiheesta muistan, on se kun kerran tanssin jossain koulun bileissä ja tyttökaverini sanoi, että älä tee noin, kun pyöritin lannettani villisti. Nyt olisin onnellinen, jos lanne liikkuisi. Se on kuin lankku. Ei saranoita. Pysyy paikoillaan. Kun koetan liikuttaa sitä, näytän pyllistävältä Iines-Ankalta. Voin taata, että se näyttää hupaisalta! Mutta ehkä se vielä löytyy, se oikea liike!

Miamissa käydessämme olen katsonut kuin hypnoosissa Bayside Marketplacesissä lattareita tanssivia kuubalaisia. Siinä taivasalla kaiken ikäiset keskenään. Upeimpia ovat vanhat naiset ja miehet ja kuumimpia nuoret ja keski-ikäiset. Siellä tanssivat lapsetkin. Uuuuh! Se on uskomatonta.

Ihaninta on ollut, kun olemme esittäneet tanssejamme toisille pareille. Yksi pari sai jo minut itkemään esityksellään – se oli niin koskettava. Kannustusta satelee ja kaikki auttavat toisiaan. Siinä mielessä en näe mitään kilpailuun viittaavaakaan missään. Aika jännää vai mitä? En tiedä onko tässä kisassa kilpailuvietistä mitään iloa ja hyvä niin sillä minulle se jäi syntymässä antamatta. Unohtui jonnekin, ehkä samaan paikkaan kuin lantion saranat!

Entä se kupla sitten?

Harjoittelemme Samin kanssa neljä tuntia päivässä. Matkoihin menee 45 min suuntaansa. Se on noin kuusi tuntia päivässä. Sen päälle on työt ja ikään kuin elämä. Eli kaupassa käynti, ruuan laitto, siivous, pyykki, äiti, ystävät, lihashuolto, hieronta, naprapaatti, Fustra, jooga, laskujen lähettäminen ja maksaminen jne. Totuus on, etten pidä yhteyttä keneenkään, koska en ehdi. En siivoa, pese pyykkiä tai tee ruokaa. Postissa käynti tuntuu mahdottomalta haasteelta. Eikä tähän päivät riitä. Yöt menevät tanssiessa niin ikään. Kun herään, kuten joka yö herään, siinä viiden aikaan, pää on kuin mehiläispesä. Tanssimusat soi korvissa ja pää on täynnä askelia ja kaikkea mahdollista joka tansseihin liittyy. Se on se kupla. Treeneihin – treeneissä – treeneistä.

Viikko on mennyt lentäen. Jouduimme perumaan treenit kahtena päivänä koska Sami oli sairaana. Pyörittelin silmäni pyjamassa kotona ja ihmettelin mitä ihmettä mä nyt teen? Koetin treenata askelia, mutta ei pysty, kun meiltä puuttuu tyhjää tilaa tanssilattian verran. Sitten alkoi naurattaa. Tuli mieleen kaksi asiaa. Äitini sanat aina niinä hetkinä, kun lapsena valitin, ettei ole mitään tekemistä. Hän sanoi AINA: siivoa kaappisi. Ja siitä tuli mieleeni Sami – tähti valmentajani, josta kerron teille nyt kiinnostavan yksityiskohdan! Hän on lukenut Marie Kondon KonMarin! Ja järjestänyt kaappinsa täydelliseen järjestykseen. Huikeaaa!!! Ajattelin, että okei – askeleet järjestyksessä – kaappi järjestyksessä. Ja kas hänellä on myös kuvia kaapin sisällöstä puhelimessa. Katsoimme ja mykistyin. Tulisin hulluksi, jos minun täytyisi pyöritellä pikkareistani palleroita ja rullailla sukkia! Mutta rakastan siistiä kaappia. Joten menin ja siivosin vaatekappini Samin ja maman kunniaksi. Kylläkin omaan tyyliini. Riittää, että sukat ovat pareittain omassa korissaan, t-paidat viikattuna omassaan ja farkut omassaan jne.

Kohta alkaa ohjelman avausjakso ja sitä katsomme kotona. Ohjelmaa on kuvattu harjoituksissa ja välillä on tehty haastatteluja ja olen pölöttänyt ihan mitä sattuu siellä. Harjoitusten kuvaaminen oli ahdistavaa, koska tanssin häpeä ei ole vielä kadonnut. En pelkää, että näytän aasilta, ankalta tai muuten typerältä, ei se sitä ole. Se on se, että joku näkee minut tanssimassa ylipäätään. Vaikka nyt kun kirjoitan sen tähän, alkaa kyllä naurattaa! Toivottavasti illalla ei itketä!

Olen saanut tämän vasta alkavan (ja oikeasti toivon syvästi, että se jatkuu tovin) projektin tiimoilta täysin käsittämättömän määrän tsemppiviestejä. Ne koskettavat syvältä ja nostavat kyyneleet silmiini joka kerran. Oikeasti. En ole koskaan kokenut mitään tällaista, eikä ohjelma ole edes vielä alkanut. Aluksi tuli myös paine, että taivas! Mun on pakko onnistua, etten petä näitä ihmisiä, mutta se tunne on hävinnyt. Teen parhaani ja odotan niitä hetkiä, kun liidän. Se tuntuu nimittäin yhtä ihanalta kuin nopean mutkan ajaminen moottoripyörällä. Sydän laulaa ja on vapaa. Se on tosi suurta!

Hanna