Okei tää on niin kreisiä. Oletteko koskaan treenatessanne jotain lajia säännöllisesti, olleet säännöllisesti paniikissa, kauhuissanne, huohottaneet, itkeneet, tärisseet ja silti jatkaneet treeniä? Minä olen. Se on ihan pimeetä, eikä ollenkaan mukavaa.
Tämä vuosi on ollut liikunnan osalta jotenkin huono ja tökkivä. Vuoden alku kului Tanssii tähtien kanssa systeemeissä ja saihan siinä olla jalkojensa päällä neljä-viisi tuntia päivässä. Mutta Fustra-treeneissä en ehtinyt käydä. Kun tanssiharjoitukset olivat iltapäivisin ohi, oli edessä kaikki työt, jotka menivät tietenkin kaiken muun tekemisen edelle. Osa töistä jäi odottamaan aikaa parempaa.
Kun sitten putosin kisasta, oli käärittävä hihat ja tehtävä odottamassa olleet työt ja sitten pian tulikin kesä. Ohjaajani ja minun kesälomani olivat peräkkäin ja kun viimein pääsimme aloittamaan kunnolla treenit, sairastin monta flunssaa peräkkäin. Se kaikki oli äärettömän turhauttavaa.
Mähän olen harrastanut Fustraa yli neljä vuotta. Kaikki alkoi tilanteesta, jossa olin mennyt huonoon kuntoon loukattuani polveni. Ja polvi, se on edelleen heikko kohtani ja sen myötä toinen pakarani. Mutta polviasiassa kaikkein heikoin kohtani on pääni – on se kumma värkki, tuo nuppi ja kaikki mitä siellä tapahtuu.
Olemme vahvistaneet pakaraa monin tavoin, joista yksi on yhden jalan kyykky, jonka olen tehnyt pitämällä kiinni esimerkiksi puolapuista. Liikkeen tekeminen vasemmalla jalalla, on ollut henkisesti hirvittävää tuskaa. Olen tärissyt pelosta, huohottanut ja itkenyt sitä tehdessäni. Sanalla sanoen olen ollut kauhuissani. Pystyn fyysisesti tekemään niitä kyykkyjä, en kovin hyvin kylläkään, koska pelko kahlitsee ja rajoittaa harjoittelemista. Suuri kysymys on ollut, mistä ihmeestä se pelko kumpuaa? Siitä ei ole mitään käsitystä. Jotenkin se liittyy varmaan siihen tapaturmaan, jossa polvesta lähti pala rustoa ja koko polviongelma alkoi.
Mutta nyt on tapahtunut jotain vielä oudompaa.
Kun kesän jälkeen aloitimme taas Fustra-treenit, oli taas myös yhden jalan kyykyn aika. Ja mitä tapahtui! Kyykkäsin. Kyykkäsin ja kyykkäsin. Käännyin välillä epäuskoisena katsomaan Juhoa silmät ämpärin kokoisina. (Olen treennut Fustraa Juho Lahden kanssa alusta saakka) Ei mitään kammoa. No eipä ollut paljon voimaakaan, mutta voin sanoa, että on huomattavasti helpompaa treenata kauhusta ja kuolemanpelosta vapaana! Se oli aivan uskomatonta! Ja sama on nyt jatkunut – kammo on lopullisesti poistunut. Ei mitään käsitystä mikä tämän onnen toi. Mihin kammo katosi?
Eihän tämä tietenkään mitään silkkaa iloa ole, sillä liike on raskas ja heikolle jalalle vielä raskaampi. Eli tuskalla väännän. Juho valvoo, että polven linjaus on oikein ja kroppa muutenkin oikeassa asennossa, kun kyykkään. Tahto on kova. Ja pienessä päässäni, jossa harvoin teen mitään päämääriä koskevia päätöksiä, on syntynyt tavoite. En kerro sitä. Se on liian herkkä asia vielä. Mutta pitäkää peukkuja!
Hanna
🖤
❤️
Höh, mihin peukku hävisi!