Miltä vuoret tuntuvat? Voiko niitä omistaa?

Näin kerran kauan sitten TV:stä dokumentin Alppien kukkivista päärynäpuista. Kuvat olivat henkeäsalpaavan kauniita ja ovat säilyneet mielessäni varmaan parikymmentä vuotta. Siitä pitäen olen unelmoinut matkasta Alpeille. Pikkuhiljaa unelma muotoutui unelmaksi patikkamatkasta ja suureksi ihmeekseni olen nyt patikoinut Alppeja ihmetellen viisi päivää. Vain yhdessä varpaassa on rakko, pohkeet kivistävät vain aavistuksen enkä ole polttanut ihoani.

Maisemat ovat sanoin kuvaamattomat. Mieleen tulee ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin – Pikku Heidi. Heidi asui kylläkin Sveitsissä ja minä olen patikoinut Saksassa ja Itävallassa.

Kukkivat niityt saivat pääni oikeasti sekaisin. Olisin halunnut jotenkin ottaa ne omikseni, syleillä niitä loputtomasti ja pitää niittyjuhlia kukkaseppele päässäni pukeutuneena dirndliin. (Sana ei suostu taipumaan suuhuni millään ilveellä, mutta se tarkoittaa Baijerin naisten kansallispukua.) Tanssia kukkien keskellä, kulkea eväskori käsivarsillani niittyjen poikki ja nähdä kuinka kiiltäväkarvaiset lehmät kulkevat hiljaa ruohoa syöden, lehmänkellojen kalkattaessa.

Sen sijaan patikoin polkuja ja metsäteitä pitkin teknisissä vaatteissa ja ihmettelin sitä kaikkea. Kukkaniityt oli helppo omaksua, mutta ne vuoret.

Miten omaksua vuoret? Olenhan minä niitä nähnyt ennenkin, vaikka missä, mutta Alpit ja suorastaan kliseinen alppimaisema on niin kaunis, ettei sitä väsy katsomaan. Eikä kuvaamaan. Ilma on raikasta, taivas on puhtaan sininen ja on äänetöntä, ellei lehmän kellot kuulu. Vuoret nousevat jylhinä ylös ja kun katsoin niitä, ajattelin usein ystävääni Pekkaa. Pekka kiipeilee ja laskee alas vaarallisista paikoista. Rakastaa jäätiköitä ja kaikkea, mitä en korkeanpaikan kammoisena pysty ajattelemaan ilman, että jaloista vetää ja henki kulkee huonosti. Saattaa olla viimein tajusin miksi sinne vaikeisiin paikkoihin on mentävä ja tultava alas niin pystysuoria rinteitä. Voiko vuoren omistaa niin? Luulen että voi.

Monesti kävellessämme jäin muista jälkeen, kun halusin katsoa vuoria pitkään, aistia niitä ja koetin selvittää itselleni mitä oikeastaan ajattelin niistä. Mutta ne olivat liian kaukana, vaikka olivat lähellä. Kun seisin ja katsoin niitä, olisin halunnut halata niitä. Viimein eilen matkasimme Itävallan puolelle Seefeldiin ja nousimme ylös ensin junalla ja sitten kondoolihissillä. Näkymät olivat huimat. Olimme ennen nousua kävelleet 14 km ja nousu ylös oli kuin palkinto.

Pienen matkan päässä oli korkeampi huippu, jonne kaikki matkalaisemme eivät halunneet lähteä, mutta ajattelin, että minun on pakko. Soimaisin itseäni lopun ikää, jos jättäisin sen väliin. Ja niin lähdin, vaikka tiesin että siitä tulisi hankalaa, koska minulla on sietämätön korkean paikan kammo. Opas auttoi ja ’suojasi’ minua ja lopulta olin siellä. Alhaalta katsellen vuoren seinämät ja lumiset huiput ovat jylhiä, mutta ylhäältä katsoen ne ovat satumaisia. Ehkä salaisuus on siinä. Vuorten suuruus näkyy lopulta paremmin vuorelta kuin vuoren juurelta. Onnellisia ovat he, jotka uskaltavat enemmän. Mutta minä olen kyllä onnellinen näinkin.

Ylitin itseni toisenkin kerran tällä matkalla. Ylitin 200 metriä syvän rotkon siltaa pitkin ja matka sinne kulki teräksestä tehtyä, vuoren seinään kiinnitettyä reittiä pitkin. Materiaali oli samaa, jotka käytetään teollisuus portaissa, eli siitä näkyi läpi. Se oli sanan mukaisesti hirvittävän upeaa. Ja samalla unohtumattoman kaunista. On tämä maailma ihmeellinen paikka!

Jololadi dii ja hoo

Hanna