Haloo maailma ja uh ja huh. Mä olen ihan poikki. Eilen nähtiin Tanssii tähtien kanssa studio ensimmäistä kertaa. Päivä oli ihana mutta tämä aamu kamala.
Ehkä täytyy aloittaa keskiviikosta. Harjoiteltiin Samin kanssa intensiivisesti sekä wienervalssia että meidän toista tanssia. Pänttäsin askeleita päähäni vaihtelevalla menestyksellä huonosti nukutun yön jälkeen.
Tanssimme kävi katsomassa myös Jukka Haapalainen. Hän on H U R M A A VA!
Omien treenien jälkeen aloimme koko joukko harjoitella ohjelman alkuun tulevaa yhteistä tanssiesitystä ja mulla oli siinä vaiheessa koneen muisti täynnä. Pamahdin suoraan omaan painajaiseeni, jossa olen se takarivissä tanssiva tollo, joka on koko ajan yhden askeleen (neljän) muista jäljessä oikealla, kun pitäisi olla vasemmalla. Väsymys ei helpottanut luonnollisestikaan tilannetta yhtään, ja niin sitten pidättelin (en kyennyt pidättämään) kyyneleitä koko treenin ajan.
Se menee niin, että kun väsyneenä on toivoton, on aika mahdotonta kerätä itseään kasaan, vaikka mitä miettisi. Yritin kovasti, mutta ei siitä mitään tullut. Kummastakaan, itsensä keräämisestä saatikka koreografian oppimisesta (joka on siis naurettavan yksinkertainen). Tanssikaverit kävivät vuoron perään tsemppaamassa, mutta peli oli menetetty jo. Ei lohdutukset silti menneet hukkaan. Välittäminen kosketti yhtä syvältä kuin se häpeän tunne, jota tunnen noissa tilanteissa. Seuraava harjoitukseni tässä lajissa onkin oppia itkun sijaan nauramaan asialle. Ei se oikeasti ole kovin vakava juttu. Miten se onkaan niin syvässä?
Torstaina heräsin kuudelta sensaatiomaisten kahdeksan tunnin unien jälkeen ja lähdin saman tien kaupunkiin aamujoogaan. Kroppa on jäykistynyt. Huonosti kiertyi keho, mutta Martan tunneilla saa aina paljon muutakin hyvää itseensä ja parempi pieni kierto, kuin ei kiertoa lainkaan.
Joogasta menin Mokoon aamiaiselle ja sieltä taas tanssimaan.
Treenisali raikui pian koko kirosanarepertuaarini aariasta, kun laitoin haavalakkaa varpaaseeni. Isonvarpaan alle ilmestyi kunnolla verta vuotava sentin mittainen viiltohaava ja liimasin sen kiinni. Voin luvata teille, että se tuntuu sanoinkuvaamattoman ikävältä. Mutta se on kuulemma tanssijan arkea, joten nyt kuuluun sitten hienoon joukkoon liimattuine ja teipattuine varpaineni.
Päivästä tuli pitkä. Treenattiin ensin Samin kanssa treenisalilla ja menimme sitten TTK-studiolle, jossa pääsimme harjoittelemaan tanssin oikeassa ympäristössä ja elävän musiikin kanssa esiintymisasuissamme. Seisoin tunteja korkokengissä, mutta päivä oli ihana. Näimme kaikkien tanssiparien tanssit nyt valmiina ja kaikki ovat niin upeita ja osaavia. Huikeita! Ja ne puvut! Oi oi – ohjelma on kyllä ihana!
Kun ajoin illalla kotiin olin niin onnellinen. Takana oli hieno päivä.
Hienon päivän hinta valkeni tänä aamuna. Heräsin kroppa kipeänä ja raskaana. Niska ja hartiat jumissa, päätä särkee, jalkaterät kipeinä ja haavoilla, pohkeet aivan jumissa ja ristiselkä sekä lonkat jäykkinä ja kipeinä. Naurattaa hitto vie! Tekisi mieli mennä jäävesialtaaseen. En tiedä mistä tämä kaikki kipu on peräisin. Osa johtuu korkokengistä, joita en nykyään käytä koskaan, jollei ole aivan pakko. Osa varmaan yleisestä jännityksestä, jota en tietenkään myönnä kokevani!
Kohta olen taas harjoittelemassa. Siinä kun askeleita miettii, ei ehdi kipuja huomata.
Tsemppiä päivään itse kullekin!
Hanna
❤️
Samoin sulle Hanna…..kaikkea hyvää sunnuntaille☺Ruoto suoraksi ….ja eiku menoksi…Unohda kaikki muu ja anna musiikin viedä…..jos tulee moka…ei haittaa —tää on elämää ja aitoa sellaista….tsemee