Tanssii tähtien kanssa – minä!

No niin, nyt se on julkista! Olen yksi kymmenestä tähtioppilaasta Tanssii tähtien kanssa –ohjelmassa JA SE ON NIIN IHANAAAAAA!

Voi kuulkaa, kuinka monta kertaa olen istunut TV:n edessä ja ihaillut noita mielettömiä tanssijoita ja tunnelmaa ja kehityskaaria ja nilkkoja ja varpaita ja käsivarsia ja TUNNETTA, joka on välittynyt tanssiparketilta kimaltavien kristallikruunujen alta! Ja nyt olen osa sitä kaikkea!

Sohvalta nauttiminen on kyllä aivan eri asia kuin ytimessä oleminen, enkä tietysti voi vielä tietää kumpi on lopulta ihanampaa… Yhden päivän olen nyt tanssikengät jalassani viettänyt ja kyllä – se tekee kipeää. Joku tanssijoista sanoi joskus aiemmin, että esityksessä kipu ei tunnu ja se näytti olevan totta.

Eilen oli siis niin sanottu pressipäivä ja me kaikki, koko työryhmä, oppilaat, opettajat, juontajat, ohjaajat, kuvaajat, äänittäjät, valaisijat, maskeeraajat, kampaajat, puvustajat, tuottajat, catering ihan kaikki – tapasimme ensimmäisen kerran koko joukkueen kanssa. Päivä oli ihana, ihmiset mukavia ja konkarit, jotka ovat olleet mukana aina, kuten juontajat ja maskeeraajat, sanoivat että olemme yksi suuri perhe. Ja siltähän se tuntui jo heti.

Päivä alkoi aikaisin aamulla. Ihana Vappu Pimiä oli paikalla jo 6.30 tekniikka ties kuinka aikaisin. Minun piti olla paikalla vasta klo 8.30 ja päiväni alkoi tanssikenkien sovittamisella. Sen jälkeen fiksattiin muutamalla neulanpistolla musta haalarini, joka tulisi olemaan lehdistötilaisuudessa päälläni. Ja sitten istuinkin vuoron perään kampaajan ja maskeeraajan tuoleihin.

Olin aika hiljainen. Ehkä jopa tunnistamattoman hiljainen. Kun tulen uuteen paikkaan ja tilanteeseen, olen hissun kissun ja fiilistelen aluksi. Haluan aistia kaikkea mitä tapahtuu ja siinä aisiessani tapahtuikin yksi ihana juttu. Sain leffafiilikset.

Olin launataina katosmassa elokuvan La La Land. Siinä pääosaa esittävä nainen on töissä Hollyvoodin studioilla olevassa kahvilassa. Kahvilaan tulee yllättäen mies, jonka hän oli nähnyt edellisenä iltana bileissä. Nainen esittelee studiokaupunkia ja sanoo rakastavansa sitä. Kohtaus on kliseinen. Siinä kuljetetaan lavasteita ja studiolamppuja ja siis näytetään unelmakaupunkia.

Kun olimme eilen Kattilahallissa, siellä tehtiin muutakin, kuin pidettiin lehdistötilaisuus, mutta siitä en voi kertoa vielä mitään. Mutta suuressa tilassa oli paljon valoja ja tapahtumaa. Ihmisiä ja hyörinää. Koska tila on valtavan avara ja suuri, kaikki mitä tapahtui, näkyi kaikkialle. Katsoessani sitä kaikkea maskituolistani näin yhtäläisyyden La La Landiin. Tilassa oli ihana erityinen valo. Valtavat päivänvalolamput valaisivat tilaa ulkoa ja sisällä oli välillä aavistus savua, joka teki valon erityisellä tavalla näkyväksi. Tunnelma oli hieno. Koska ykköstavoitteeni on nauttia, nauttia ja nauttia tästä projektista, aloin aistia ja katsoa kaikkea niin, etten koskaan unohtaisi miltä siellä näytti. Se oli aivan mahtavaa. Vaikka olin hiljaa, päässä tapahtui ja heittäydyin nauttimaan tunnelmasta. Se kyllä kannatti.

Lehdistötilaisuuden jälkeen vaihdoimme asuja ja harjoittelimme pienen tanssiesityksen. Minähän en ole siis koskaan oikeastaan tanssinut. Olen siinä mielessä tabula rasa – tyhjä taulu. Mitä sille nyt kirjoitetaan, jää nähtäväksi, mutta eilen yllätyin.

Tähtivalmentajani on ihana Sami Helenius. Hauska, taitava, rauhallinen ja ihmeellinen. Ihmeellinen siksi, että opin askeleet! Siis minullahan on tämä kammo, etten opi mitään askelia. Olen ryhmäliikuntatunneilla se, jolla on kaksi vasenta jalkaa ja olen päättänyt joskus, etten opi tanssimaan. Silti olen unelmoinut siitä aina. Mutta kuinka kävikään, opin sen jutun. Se oli ihanaa. Eilen tapahtui siis mikrokoossa se mitä ohjelmalta odotan – opittuja tanssiaskeleita, iloa ja heittäytymistä. Eli hieno alku ja ihana päivä. Olen niin onnellinen, että pysähdyin hetkeen ja imin sitä tunnelmaa itseeni.

Toinen puoli tarinaa on kengät, jotka sattuvat, pohkeet, jotka kiristävät, selkä, jota alkaa jomottaa korkojen takia, se ettei pysty syömään (en tiedä miksi, mutta en kyennyt nielemään oikein mitään muuta kuin suklaata) Mutta kuka noita juttuja viitsii miettiä, kun tilanne on ohi? Muistan mieluummin sen pienen tanssihetken ja hienon valon ja muutaman erityisen halauksen, joissa konkretisoitui ilo siitä, että olen mukana.

Ja nyt lähden harjoituksiin, heippa!

Hanna