Elämää kuplassani

Elämää kuplassa. Mun kuplassa ihmiset vastustavat rasismia. Se on hienoa ja oikein, mutta välillä väsyn oman intohimoni uuvuttamana.

Jo lapsena aina hoettiin, että seura tekee kaltaisekseen. Silloin sillä tarkoitettiin nimenomaan sitä, että on syytä valita tarkkaan kenen kanssa viettää aikaansa, ettei ajaudu huomaamattaan huonoon seuraan ja sitä myötä huonoille teille. Vanhemmat ja isovanhemmatkin tiesivät tarkkaan kenen kanssa lapset ja nuoret viettivät aikaansa ja se tarkoitti nimenomaan sitä, että he tiesivät paitsi lapsen kaverit, myös heidän vanhempansa ja mitä nämä tekivät elääkseen. Piirit olivat pienempiä, miljoonasti pienempiä kuin sosiaalisen median aikakaudella.

Heräsin miettimään omaa kuplaani, kun yhtäkkiä huomasin värähtäväni joka kerran, kun kuulin tietynlaisia puheita. Aiheet olivat toistensa kaltaisia ja ne voisi määritellä yhdellä sanalla rasismiksi. Kategoriaan kuuluu ikärasismi, ulkonäkörasismi, sukupuolirasismi ja seksuaalisiin vähemmistöihin liittyvä syrjintä. Välillä kuunnellessani ihmisten puheita seurassa, radiossa tai TV:ssä käsi lennähti suuni eteen hämästyksestä. Kuinka joku saattaa puhua siten, kun juuri kuulin. Hämmästyin, kun kukaan muu ei reagoinut. Ihmettelin, eikö kukaan muu kuullut.

Lopulta aloin miettiä mistä johtuu, että ihmiset ovat aivan rauhassa ympärilläni, vaikka joku juuri sanoi suositussa TV-ohjelmassa, että ”mutta sä nyt olet niin vanha, ettet ymmärrä tätä”. Tuijotin TV-ruutua silmät selällään ja suu auki. Ja kyllä, otti päähän. Siis vitutti. Raivostutti. Se niin riipii, kun ihmiset ylipäätään lokeroidaan ja lisäksi lausunto oli loukkaava. Ikää pitäisi kunnioittaa. Kuta enemmän on elänyt, sen enempi tietää. Mutta senhän tietää vasta kun on elänyt pitkään. Vanhana tietää enemmän oikeista asioista. Ehkä ei tiedä miten Snapchat toimii, mutta Luoja paratkoon, sillä ei kyllä ole mitään väliä, jos oikeasta elämästä puhutaan. Pikemminkin päinvastoin.

Alkoi kuitenkin tutua siltä, että olin tulossa yliherkäksi koskien vastaavia lausuntoja. Ymmärsin että seura tekee kaltaisekseen. Suuri joukko ystävistäni sekä some- että elävässä-elämässä ovat hyvin valveutuneita kaiken rasismin suhteen. Aihe tulee jatkuvasti eteeni ihan kaikkialla. Sietokykyni on madaltunut pohjalukemiin ja tuntuu, että olen jatkuvasti hälytystilassa. Kello päässäni pirahtaa heti, kun kuulen jotain rasistista. No sehän on tietysti hyvä – vai onko se? Voin sanoa, että se on aika raskasta. On uuvuttavaa nähdä koko ajan ympäristössä raivostuttavaa kategorisointia. Virheitä. Haluan lomaa hälytystilasta. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja se alkaa käydä voimilleni.

Hierojani sanoi, että ”kuuluisit New Yorkin sykkeeseen, sut täytyy aina panna tähän Suomen aikaan takaisin” ja että ”sun käyttövoima on kiire” aika kiinnostava. Ja tavallaan totta. Kiireeseen mulla on viha-rakkaus –suhde. Saan siitä tosiaan energiaa ja jos olen kauhean rauhassa, väsähdän. New Yorkin sykkeessä tuntuu väkevä elämä. Samalla voimalla olen jotain mieltä. Olen tietysti sitä mieltä, että kaikki rasismi on raivostuttavaa, typerää ja tyhmää. Siis nimenomaan tyhmää. Se kertoo tyhmyydestä. Mutta tarvitsen korviini suodattimet tai ohjaimet, jotka vievät osan kuulemastani minusta poispäin. En jaksa kaikkea. Maailma muuttuu kuitenkin vain pala kerrallaan, ja muurahaisten askeleet ovat liian pieniä. Tykkään mennä lujaa. Onneksi voin välillä tehdä ruokaa ja leipoa, käydä Fustrassa ja lukea dekkareita. Muuten seisoisin jossain Rautatieasemalla huutamassa, että ETTEKÖ YMMÄRRÄ MITÄÄN!?!

Hanna