On aika puhdistaa joitain asioita elämässä

Viime viikko vierähti siis Espanjassa, pitikin poikin Aurinkorannikkoa. Oli ihana matka, jonka piti olla työtä ja jumppaa ja kas kummaa siitä tulikin hupia ja hauskaa. Sain myös vähän tukkapöllyä ja se huvittaa kyllä.

Sattumalta kävi niin, että laitettuani Instagramiin kuvan aamukahvipaikastani sain äkkiä viestin puhelimeeni – Oletko täällä? Viestin lähetti vanha ystäväni, joka oli samalla seudulla. No tietenkin tapasimme ja niinhän siinä kävi, että vietimme yhdessä monta upeaa hetkeä.

Tuntuu, että elän jonkinlaista muutoksen aikaa. Tuntuu että oma kehitys ihmisenä tapahtuu sykäyksittäin ja jossain vaiheessa uusia ovia ajatuksille avaavat joko toiset ihmiset tai yllättävät tapahtumat.

On tilanteita, jossa ihmisen on pakko muuttua. Tapahtuu jotain, joka repii perustuksia. Se on raakaa ja voimakasta ja tekee kipeää. Mutta kun tyrskyt tasoittuvat, kaikki on paremmin kuin ennen tai on ainakin oppinut jotain tärkeää elämästä.

Hidas muutos on toisenlaista. Teen niin paljon, että kaikki asiat elämässäni tuntuvat tapahtuvan enemmän ryöppyinä ja räjähdyksinä, kuin hitaasti kypsyen.

Hidas muutos pelottaa enemmän. Kun jotain tapahtuu kertarysäyksellä, se on otettava vastaan, kuten se tulee. Kun muuttuu hitaasti, on tieten tahtoen avattava ovia, joiden taakse ei välttämättä halua katsoa, vaikka jollain tasolla tietää, mitä siellä on. Avaaminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta samallahan se on tietysti lempeää – otat vain sellaisen palan vastaan, jonka pystyt sillä hetkellä pureskelemaan. Raotat ovea vähitllen.

Asioiden oivaltaminen ei ole tietenkään pelottavaa ja ylipäätään rakastan muutoksia. Toimet ovat pelottavia. Ne askeleet, jotka oivallusten kautta on otettava. Kun näen ja ymmärrän mitkä asiat vaativat korjausta, ja sitten tulee se hetki, jolloin joko otat sen askeleen tai jämähdät paikallesi, kivi edelleenkin kengässäsi.

Vaikeinta askeleen ottaminen on silloin, kun se koskee muita ihmisiä. Ystäviä tai ihmisiä joita olet luullut ystäviksi. On hankalaa sanoa ikäviä ja vaikeita asioita suoraan. Ei se kaikille sitä ole, mutta minulle se on oppimisen paikka. Haluan olla kiva. Kivat tyypit eivät sano, että kuule, noin ei voi tehdä, et kuulu minun joukkueeseeni. Sori. Ei ole terveellistä olla väärällä tavalla kiva.

Tuntuu niin hienolta, kun saa puhua ihmisen kanssa, joka ehkä aluksi tietämättään potkii auki minun suljettuja oviani. Olen aina uskonut siihen, että asioilla ja kohtaamisilla on tarkoitus. Usein luulen määrääväni itse askeleeni ja myöhemmin huomaankin, että jaaha – niin minua vietiin kuin pässiä narussa. Nyt juuri tuntuu siltä. Kahden ihmisen kanssa vietetyt hauskat hetket ovat kuin lautasella ojennettu ateria. Ole hyvä, pureskele tämä ja tiskaa sitten lautanen. On aika puhdistaa jotain asioita elämässä.

Mutta koska elämä on pääsääntöisesti hauskaa hupia, niin tässä syvällisten asioiden rinnalla kulki myös varsin kevyt ja hauska juttu. Näkyvä muutos.

En pidä käsilukuista. Käsilaukut ovat aina tiellä. En pidä näkyvistä logoista, enkä laukku-brassailusta. Kuljen mieluiten niin, että kädessäni on lompakko ja puhelin, avaimet ja rillit ovat taskussa. Matkoilla kuljetan mukanani myös pientä kameraa ja jotain muita pieniä juttuja. Laukku on siis pakollinen. Marimekon Cash & Carry –laukku on ollut mainio. Sinne menee kivasti myös passi ja laukku on mielestäni huomaamaton. Laukku kätkee sisäänsä lompakkoni, joka on pehmeää kulunutta nahkaa. Sinne  mahtuvat kaikki kortit ja kuukauden käteiskuitit.

Ystäväni avasi paitsi muutoksen tuulet päässäni, myös laukkukaupan oven ja pakotti minut ostamaan käsilaukun ja uuden salonkikelpoisen lompakon. Kulunut ei ollutkaan charmikas… Diggailen uuden lompakon ”väärän” väristä tupsua. Se on ministatement – teen mitä huvittaa. Olen nyt pakotettu ostamaan myös toisen käsilaukun, joka on astetta rennompi ja sopii paksun toppatakin kanssa. Laukkukaupan oven avaus on vain aavistuksen vähemmän piinaava ajatus, kuin tuon toisen oven avaaminen. Sen jonka takana on pari mörköä.

Onnen päivää!

Hanna