Olin eilen Habitaressa sekä töissä, että nauttimassa kauniista asioista ja tuttavien tapaamisesta. Se menee niin, että käytävällä ehtii aina ottaa kymmenen askelta ja seuraava tuttu tulee vastaan, jonka kanssa joko tervehditään tai pölistään tovi. (Lievä ahdistus ja angsti tosin seurasi siitä, kun tajusin, että puhuin yhden ihmisen kanssa liian kauan. Oooh se on niin kamalaa, kun juuttuu. Ikään kuin rakastuu omiin juttuihinsa, eikä osaa lopettaa. Siis kamala morkkis.)
Yleisesti ottaen tulevasta voi sanoa, että värit, rehevyys ja monipuolisuus ovat täällä, mikä on ihanaa. Tässähän voi alkaa odotella, että seuraavaksi muotinäytöksissä mallit alkavat hymyillä. Se olisi todella rohkea veto! Sitä odotellessa! (Vaikka olin kyllä juuri viime viikolla Porin Puuvillassa juontamassa koko päivän tapahtumaa, jossa oli hymyilevä muotinäytös. Lavalla astelivat seniorimallit, joiden ikähaarukka oli 55-70 joukossa mm. Raili Hulkkonen ja Pirkko Mannoja sekä liuta aikansa huippumalleja. Oli nastaa nähdä iloa lavalla)
Useamman ihmisen kanssa tuli ilmi mikrofonin ja esiintymisen pelko. Koska omasta pelkorekisteristeristäni juuri tätä pelkoa ei löydy, halusin auttaa heitä voittamaan tuon tuskan. Ajattelin mikä rauhoittaa minut, kun joudun tilanteeseen, joka on kaukana mukavuusalueeni ulkopuolella. Seuraa pikku paljastus, joskin epäilen että sama tilanne on monille muillekin ahdistava. Perus juttuhan on se ikuinen hokema, että ole oma itsesi, mutta kuinka se tapahtuu? Ja miksi niin harvat ovat aitoja ja niin hirveän monet ovat jotain ihan muuta kuin se henkilö, jonka heidän perheensä tuntee.
Kun menen jotenkin julkisiin juhliin, PR-tilaisuuksiin tai ensi-iltoihin ja vastaaviin, olen ahdingossa. Menen suurimmaksi osaksi kaikkialle yksin, koska mieheni ei piittaa pätkääkään eikä minulla oikeastaan ole työkavereita. Itse juhlissa sitten on kyllä ihmisiä, jotka tunnen, mutta saavun yleensä yksin. Siinä sitten hiukan sydän pamppailee ja on levoton olo. Selviän niin, että pysähdyn jossain hiukan ennen perille saapumista ja sanon itselleni, että muista olla vain sinä. Puhu kaikille vain totta, älä liioittele, vähättele tai kehittele mitään stooreja. Samalla tavallaan menen itseni sisälle, siihen pisteeseen jossa minuuteni kokonaan on. Rauha tulee välittömästi. Tiedän kuka olen. Sitten vain tartun siihen. Se suojelee kaikelta. (On syytä myös lisätä listaan – muista ettet puhu likaa yhdelle ihmiselle)
Jos joutuu puhumaan mikrofoniin olisi kiva, jos äänipöydän vartijat neuvoisivat nopeasti mikrofonin käytössä. Headset (Madonna-mikki) on siitä hyvä valinta mikrofoniksi, että se pysyy mukana, kun ihminen kääntää päätään. Kapula kun jää yleensä paikoilleen pään pyöriessä ja silloin ääni katoaa. Kapulaa on pidettävä aivan suussa kiinni. Mikrofoni on oikein silloin, kun sen ääni pelästyttää – apua! Kamlaa mä kuulen itteni noin kovaa.
Vaatteet ovat siinä mielessä tärkeät, että ne täytyy voida unohtaa kokonaan. (En siis ehdota alastonta esiintymistä, vaan että asu on mukava ja siinä viihtyy) Kun sitten vaan on se oma itsensä, niin kaikki menee hyvin. Hymy ei ole pahaksi. Yleisö on aina esiintyjän puolella ja toivoo että kaikki menee hyvin.
Mutta takaisin habitareen. Kävin siellä tänään aamuvarhaisella uudelleen kuvaajan kanssa ja tein pienen pätkän elävää kuvaa, jossa paljastan omat suosikkini messuilta. So stay tuned ja ole oma ihana itsesi mitään siihen lisäämättä, tai pois ottamatta.
Love
Hanna