Isän saunakahvit virtasivat viemärissä

Usein lehtijutuissa kysytään julkkiskilta mitä he katuvat elämässään ja varmasti 90 % heistä vastaa ettei kadu mitään – ”en olisi se, joka nyt olen, ellen olisi tehnyt niitä virheitä, jotka olen tehnyt.” Tuskinpa vaan asia on niin. Itse ainakin kadun varmaan sataa miljoonaa asiaa. Yksi niistä on pois heitetyt saunakahvit.

Äiti kävi Pariisissa messuilla kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, ollessani teini. Siihen aikaan kaikki kolme sisartani olivat jo muuttaneet pois kotoa ja olimme äidin poissa ollessa isäni kanssa kahden kotosalla. Faija kävi tietenkin duunissaan, hän oli yksityisyrittäjä ja minä kävin koulussa ja hengailin missä hengailin. Eivät vanhempani hirveästi jaksaneet pitää enää vihon viimeiselle tenavalleen kuria ja laatia sääntöjä.

Olin kuitenkin lopulta hyvin kiltti lapsi. (Olen tajunnut tämän nyt myöhemmin, kun olen kuunnellut ihmisten juttuja heidän nuoruudestaan. Luulin olevani melkomoinen rebeli ja villikko, mutta itse asiassa olinkin aika kiltti, tavallinen perhetyttö) Mutta siis koska olin kiltti tyttö, halusin tietenkin pitää hyvää huolta kodista äidin matkojen aikana. Siivosin sotkut, joita isän kanssa saimme aikaan, joka oikeastaan tarkoitti sitä, että tyhjensin tuhkakupit päivittäin ja äidin kotiin tuloa edeltävänä päivänä siivosin koko huushollin huolellisesti. Niin, isä poltti tupakkaa. Sitä meni 2-3 askia päivässä. Ja tuhkaa pöllysi myös pitkin pöytiä. Sellaista se oli silloin, röökiä vedettiin ihan surutta sisällä (ja tietenkin myös autossa – huh huh)

Taas kerran äiti sitten oli tulossa kotiin Pariisista seuraavana päivänä ja minä siivosin ja huiskin kotia paraatikuntoon. Matot ja sohvatyynyt ulos, lakanat vaihtoon, pölyt pois lattioilta ja pöydiltä ja tietenkin keittiö kuntoon.

Isä ei juuri siivonnut. Ja itse asiassa, kun nyt mietin asiaa, voin vannoa, etten ikinä nähnyt häntä imurin varressa, tiskipaljun äärellä tai rätti kädessä pölyjä pyyhkimässä. Miesten hommat olivat toisenlaisia. Ja niinpä isä pisti saunan lämpeämään ja pakeni lauteille touhukkuuttani. Kun hän sitten saunapuhtaana tuli siivottuun keittiöön aikeissaan kaataa itselleen kupillisen kahvia, oli keittimen kannu kirkas, kiiltävä ja aivan tyhjä.

Isä kysyi hämmentyneenä – ”missä mun saunakahvini on?” olin sanaton. Olin tietenkin kuurannut keittimen puhtaaksi ja kaatanut kahvit pois, luullen että ne olivat jotkut vanhat sumpit eikä isän varta vasten itselleen ennen saunaan menoa keittämät kahvit. Isä näytti niin pettyneeltä! Kiirehdin sanomaan, että apua apua anteeksi, keitän uutta! Mutta isä sanoi, että anna olla. Ei tarvitse, mutta näin silmissä sen pettyneen katseen, kun kahvi, jonka olisi pitänyt virrata hänen sisuksiinsa virtasikin nyt viemärissä.

Tämä on yksi niistä asioista, joita kadun taatusti loppuelämäni. Toki ymmärrän, että isä on jo antanut anteeksi, antoi varmasti jo samoin tein, mutta se katse hänen silmissään ei unohdu. Saunakahvit. Niinpä niin. Kyllä kaduttaa vieläkin.

Tänä aamuna mietin isää ja juon kahvit hänen muistolleen. Isä oli huipputyyppi ja pysyy sydämessäni ikuisesti.

Hyvää isänpäivää!

Hanna