Istuin autossa matkalla kaupunkiin ja kirosin itseni jälleen kerran alimpaan kattilaan. Olin lupautunut johonkin, joka on täysin poissa mukavuusalueeltani. Taas. En tiedä kuinka monta kertaa aiemmin se on tapahtunut, mutta tarvitsen terapeuttia joka kerran. Terapeutteina saavat toimia ystäväni, halusivatpa he sitä tai eivät. Soitan jollekin ja alan vuodattaa tuskaani. Ja tämä siis tapahtuu silloin kun olen menossa täyttämään lupaustani. Kun olen matkalla tuntemattomaan. Ja se tuntematon voi olla jollekin toiselle aivan peace of cake. Ja onkin. Mutta minä pelkään, jännitän ja vähän oksettaa. Haluaisin juosta pakoon, mutta pakoreitti on umpikuja.
Tällä kertaa olin menossa esiintymään Mannerheimin lastensuojeluliiton muotinäytökseen. Kyseessä on hyvätekeväisyys tempaus, jonka järjestävät Klara Kivilahti, Juri Silvennoinen ja Saija Toropainen. He tekevät jättimäisen työn äärimmäisen hyvän asian puolesta. Voit käydä katsomassa näytöksen kuvia ja tunnelmia täällä.
Olin siis ajamassa kaupunkiin näytösmalliksi. Olen kävellyt catwalkilla kerran aiemmin noin 25 vuotta sitten. En muista siitä mitään. Voi jopa olla, etten edes ole osallistunut näytökseen, vaan siinä esiintyivät vain lapseni.
Mikä siinä jännittää? Kaikki. En koe olevani kaunis ja upea, kuten mannekiinit ovat. En ymmärrä miksi olen menossa sinne. Enkä käsitä minkä ihmeen takia minua pyydettiin. Mutta sen muistan, että pyyntö tuntui ihanalta! Kävelisin pitkin catwalkia!!! Kuten kaunottaret! Apua! Ihanaa! Tottakai tulen! Hyvän asian puolesta! Ja sitten koittaa se päivä ja hetki.
Ajattelen näissä tilanteissa, joista en voi enää paeta, että tämä tulee antamaan minulle jotain hyvää. Jonkun asian, josta voin olla kiitollinen. Hengitän, soitan jollekin ystäväpololleni, joka joutuu kuuntelemaan paniikkiani ja päätän vetää homman kotiin.
Koskaan ei voi tietää mitä mutkan takana odottaa
No kuinka kävi?
Tunnelma näytöksen takahuoneessa oli ihana. Siellä oli paljon tuttuja, joita näen harvoin ja joista pidän kovin. Sain kaksi kaunista asukokonaisuutta esitettäväkseni. Toinen oli La Mattan ja toinen Doppin. Kaikki meni hyvin. Kun näytös oli ohi, lähdin nopeasti kotiin – selvisin! Mutta jotain jäi mukaan ja tämä on se hieno juttu, joka tapahtuu, kun uskaltaa.
Kiinnitin huomioni heti yhteen kauniiseen mustaan mekkoon, joka oli keskellä suurta pukeutumishuonetta. Kiinnitin myös huomioni yhteen äärettömän kauniiseen naiseen jota en tunnistanut enkä tuntenut entuudestaan. Pian kävi ilmi, että nämä kaksi kuuluivat yhteen.
Nainen oli Nanna Mikkonen ja mekko oli hänen NannaSan mallistostaan. Kysyin olisiko minun mahdollista käyttää tulevissa kesän TV-kuvauksissa malliston vaatteita ja sovimme tapaamisen. Nanna tuli käymään meillä kotona. Olin varautunut maksimissaan tunnin mittaiseen hetkeen. Mutta kuinka kävi! Tapaaminen kesti reippaat neljä tuntia ja sain lainaksi kaksi kaunista keveää puseroa. Se oli ihana asia. Mutta varsinainen juttu oli neljän tunnin keskustelu ihanan viisaan ihmisen kanssa. En olisi tavannut Nannaa, jos en olisi sanonut näytökselle kyllä.
Ihanat ihmiset on niin tärkeitä tässä maailmassa. Sain Nannalta evääksi aivan käänteentekeviä neuvoja ja kuulin tarinan, hänen elämäntarinansa, joka on ihmeellinen ja uskomaton. Sain voimaa ja työkaluja avain yhtäkkiä käyttööni. Olen niin kiitollinen siitä kaikesta ja se on hiukan vaikeaa. On vaikeaa ottaa vastaan jotain suurta ja hyvää, antamatta mitään takaisin. Kiitollisuudenvelka painaa. Ihmiset, jotka antavat pyyteettömästi hyvää ovat oikeita enkeleitä. Mutta hei nyt tajuan sen! Senhän näkee mallistostakin – hihat kuin siivet.
Viisaampana eteenpäin taas
Hanna