Äitienpäivä ja syntymäpäiväni olivat viikonloppuna ja sain nauttia elämän suurimmista lahjoista. Ihana päivä.
Olen syntynyt toukokuun yhdeksäntenä ja pienenä minulle kerrottiin tarinaa siitä, kuinka syntymäpäiväkseni sattui äitienpäivä ja isäni oli syntymäni hetkellä kalassa. Silkkaa legendaa. Syntymävuotenani toukokuun yhdeksäs oli perjantai, isä kyllä saattoi olla kalassa, tai sitten ei. Mutta synnytys on niin kova juttu ja onni tällaisesta upeasta pallerosta tietenkin juhlistaa kepeästi yhden viikonlopun ja päivät voivat hyvinkin mennä sekaisin. Eikä sekavat päivänkulut muuten ole ihan ainutlaatuinen juttu meidän perheessä. Yhden sisaristani syntymäpäivää vietettiin aina passin hankintaan asti, päivää ennen kuin mikä päivämäärä virkatodistuksesta löytyi. Mutta ei kai se nyt ole niin päivän päälle!
Menneenä viikonloppuna elämä helli minua. Äitienpäivää ja syntymäpäivää juhlittiin yhtä aikaa lauantaina ja koko ihana perheeni tuli meille. Toivat kukkia, lahjoja ja ennen kaikkea itseensä. Ja kaiken lisäksi ilmoittivat etukäteen, että keittiövuorossa ovat tyttäret. Minun ei tarvitsisi tehdä mitään. Nautin kiireettömyydestä, stressittömyydestä ja näistä ihmisistäni. (Joo olen ominut heidät kaikki, tyttäret, näiden puolisot, lapsenlapsen ja koiran – allihopa!)
Koti oli täynnä lempeää hulinaa. Lapsenlapsi ja ruskea labbis olivat keskipisteinä. Toisen tekemä ruoka maistuu aina parhaalle ja sitä on aivan luksusta saada. Kuinka taitavia kokkeja ovatkaan! En tiedä montaa asiaa, joka olisi ihanampaa kuin istua meidän ruokapöydässä, niin että sen ympärillä on koko perhe. Pelkästään sen ajatteleminen hyväilee koko kehoa ja olemusta. Oikeasti, onni tuntuu vatsassa.
Me ollaan kaikki oltu aika omissa oloissamme tämän koronan kanssa, vain yksi meistä on työssä, jossa kohtaa ihmisiä ja käyttää julkisia liikennevälinetä, joten tuntui turvalliselta tavata. Olen onnekas, tiedän sen ja osaan kyllä iloita siitä syvästi.
Äidistä
Oman äitini merkitys minulle syveni erilaiselle tasolle, kun tulin itse äidiksi. Se muutti paljon, mutta äidin merkitys muuttui vielä enemmän kaksi vuotta sitten, kun oma äitini kuoli. Jotenkin vasta nyt tajuan sen siteen lujuuden. Siinä on jotain, onko se mystiikkaa vai mitä, en tiedä. Minulla on tunne, että oma äitini on edelleen läsnä, kun kaipaan häntä. Ikään kuin hän istuisi selässäni.
Äitini oli rohkea monessa ja osasi pitää salaisuudet, myös omansa. Vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen opimme uusia asioita hänen nuoruudestaan. Hän kesti ääneti paljon elämässään, josta olen surullinen. Olisin halunnut, että äidin elämä olisi ollut monessa helpompaa ja hauskempaa. Tosin, hän osasi kyllä pitää hauskaa. Ja äitien surut eivät kuulu lasten kannettaviksi, joten kai kaikki on ihan ok.
Hän osasi olla myös äärettömän ärsyttävä, suorastaan raivostuttava. Ja olenkin sanonut lapsilleni, että jos alan tietyissä asioissa muistuttaa häntä, sanokaa se minulle heti. (Miten tyypillistä, niin moni sanoo samaa ja kun heille huomautetaan asiasta, he suuttuvat!)
Ehkä suurin toiveeni omien lasteni suhteen on terveyden, ilon ja kaikenlaisen hyvinvoinnin lisäksi se, että he pysyisivät aina ystävinä. Että heillä olisi aina turvaa toisistaan ja että perhe pysyisi sillä tavalla yhdessä ja jos lapsenlapsia tulisi lisää, serkut tuntisivat toisensa. Kadehdin perheitä ja sukuja, joissa asia on niin. Omat suhteeni serkkuihini saisivat olla vahvemmat. Lapseni tuntevat kaikki serkkunsa, mutta yhteydenpito ei ole niin vilkasta, kuin se voisi olla.
Tämän surullisen koronavuoden synttäri- ja äitienpäiväjuhlallisuudet olivat ihan ykköset. Olen onnekas ja muistelen viikonloppua vähän väliä. Sitä paitsi minulla on uskomus, että suuret tunteet jäävät leijumaan tilaan. Sen energia takertuu paikkaan. Meillä on onnellinen talo!
Hymyillen
Hanna
Blogia saa mielellään jakaa.
Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮