Elän pandemiasumussa

Elän pandemiasumussa. Päivät matelevat eikä tosiaankaan ole kiireestä johtuvaa stressiä. Se on ollut hyvä huomata. Saada kiinni siitä mitä on olla tekemättä mitään. Ja olenkin tuuminut, että mitä ihmettä olen ennen tehnyt, kun ollut koko ajan kiire. Töitä on samaan malliin kuin ennenkin, mutta kiire on kadonnut. Ja samalla ovat kadonneet kaikki kasvokkain tapahtuvat sosiaaliset kontaktit, spontaanius, uudet ideat ja inspiraation lähteet.

Talvi on kaunis Espoossa vaikka elän pandemiasumussa.
Kävelen joka päivä tunnin – lenkki on myös joka päivä sama

On hirveän vaikeaa esimerkiksi päivittää blogia, kun ei inspiroidu mistään. Tilanne on myös kiinnostava. Mistä inspiraatio erilaisiin asioihin syntyy? Esimerkiksi keskusteluista muiden kanssa. Maailman tapahtumista ja kulttuurista. Hiljaiseloa näillä rintamilla. Elän pandemiasumussa.

Korona-aika on raskas pieti. Se on raskas monilla tavoilla ja jokaiselle omallaan. Sairastuminen koronaan, muiden sairauksien hoitamatta jättäminen, yksinäisyys, liian suuri määrä perheen seuraa kaikkien ollessa kotona ja koettaessa tehdä omia töitään, taloudelliset tilanteet ja huolet, huolet vanhemmista, iäkkäistä rakkaista, se suru, ettei voi järjestää unelmiensa häitä, kihlajaisia (jos nyt kukaan tapaa ketään että voisi innostua kosimaan) kaikki nuorten tärkeät juhlat, jotka ovat tiettyjä etappeja elämässä ja joita on odotettu tapahtuvaksi vuosia – kun pääsen ripille, kun on penkkarit, kun valmistujaisjuhlat. Hautajaiset, joihin ei pääse jättämään hyvästejä tärkeille ihmisilleen.

Elän pandemiasumussa.
Joskus noita pamppuja aka osmankäämejä laitettiin maljakoinin ja ne olivat muotia, mutta tiesitkö tämän: Osmankäämin mehevästä juurakosta on tehty hätäleipää. 

Pakostihan nämä asiat vetävät ihmiset ankeiksi ja ilo vähenee. Ihan samoin vähenevät keskustelunaiheet, kun tuntuu että vain yksi asia täyttää median joka ikinen päivä. Korona. Tavalla tai toisella. Kuten tämäkin teksti, hittovie!

Mutta oudointa on tämä kummallinen sumu, jossa unohtaa millaista elämä oli ennen. Olen tosissani koettanut miettiä mitä tein päivät pääksytysten. Tein paljon, sen tiedän. Nyt en tee juuri mitään. Kaikki hidastuu. On ollut pyrähdyksiä, jolloin olen hävittänyt turhia tavaroita tai siivonnut jonkun laatikon tai kaapin. Mutta nämä ovat harvinaisuuksia, mikä tuntuu älyttömältä koska nyt olisi sitä, ennen niin kaivattua, aikaa. Tarmo valuu minusta ulos kuin Tansanian hieno rantahiekka sormien välistä ja aivot tuntuvat tekevät samaa.

Sentään jotkut asiat saavat vielä veren kuohahtamaan. En oikein kestä negatiivista, nillittävää kommentointia mihinkään asiaan. Jotenkin voisi toivoa, että jos joku asia saa ihmisen ainoastaan suoltamaan negaatioita ulos, niin ne mielipiteet voisi ainakin perustella. Ja senkin voi tehdä niin monella tavalla. (Noh jos vereni oikein kuohahtaa, en voi sanoa olevani tyyni ja rauhallinen kun argumentoin asiaa) mutta tiedätte ne pienet asiat somessa. ”ihan kiva mutta…” Jotenkin kunnon räjähdyskin on parempi, kuin sellainen jatkuva negatiivinen asenne kaikkeen. Ja ikuinen hallituksen arvostelu ja jokainen maskien käyttöä tai rajoituksia koskeva uutinen.

Elän pandemiasumussa.
Glimsinjoki yltyy kuohuamaan Ingaksen pappilan kohdalla. Pysähdyn joka kerran kuvaamaan tätä samaa näkymää, aivan kuin se joksikin muuttuisi. Ei muutu.

Ajassa on paljon negatiivista ja siksi olisi tosi tärkeää tuoda esiin iloisia asioita aina kun voi. Ja varsinkin olla positiivinen kaikenlaisessa kommentoinnissa. Nostaa esiin mieluummin hyviä asioita, kuin huonoja. Nähdä myös kolikon toinen puoli. Someen vähemmän sitä kommentointia, jossa sätitään ja tiedetään paremmin ja enemmän sitä jossa kerrotaan hauskoja sattumuksia, ilon pilkahduksia ja kommentointiin tsemppiä ja iloa muiden puolesta.

Suomen hurja hiihtäjälegenda ja olympiavoittaja Siiri Rantanen menetti toisen jalkansa. Voisi ajatella, että se on lähes maailman loppu 96 vuotiaalle tarmonpesälle, joka on edelleen hiihtänyt säännöllisesti. Mutta eipä vaan ole. Tässä lainaus Ilta-Sanomien haastattelusta:

“Päijät-Hämeen keskussairaalan vuodeosastolla maatessaan 96-vuotias Rantanen suunnitteli jo innokkaasti proteesin laittoa.

Nyt suunnitelmat ovat muuttuneet. Sairaalasta helmikuussa kotiutunut Rantanen kertoo IS:lle, että hänen kävelynsä on kävelty.

– Kyllä se on niin, että loppuelämäni menee pyörätuolissa, Rantanen sanoo Lahden keskustan liepeillä sijaitsevassa kotiasunnossaan.

– Mutta ei se mitään haittaa. Ei tämä hetkauta yhtään, sillä ei näille voi mitään. Elämäähän tämä vaan on, ”Äitee” jatkoi naurahdellen.”

Siiri aikoo elää kotonaan ainakin satavuotiaaksi. Tällaisella asenteella elämä on helpompaa.

Ajattelin kirjoittaa tähän loppuun jonkun kommelluksen ilahduttamaan, mutta ei ole tapahtunut mitään… aamulla kun keitin kahvia en ollut varma olinko lusikoinut suodattimeen 8 vai vahingossa 10 lusikallista kahvijauhoa. Jouduin kaatamaan jauhot pois ja mittaamaan ne uudelleen. Että tällä tasolla mennään!

Elän pandemiasumussa.

Iloa sumuun

Hanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

6 kommenttia

  1. Kristiina 11.03.2021

    Niin hyvä kirjoitus, ja tuntemukset ja ajatukset hyvin samanlaiset. Kuitenkin rehellisesti ja positiivisesti kirjoitettuna

    Vastaa
    • Hanna 11.03.2021

      Kiitos – kunpa tästä päästäisiin pian selville vesille. Siihen asti on tsempattava ja kuunneltava mitä oma pää kertoo. Ehkä sieltä löytyy jotain uutta ja jännää.
      Hanna

      Vastaa
  2. Eeviregina 12.03.2021

    Ihan samanlaista sumua ja alakuloa täälläkin. Siivoamista ja remppaa voisi tehdä vaikka joka päivä, mutta ei saa mistään kiinni. Viime kevät oli stressaavaa, kun oli niin epävarmaa, voiko kausitöitä aloittaa. Ja nyt on ihan sama tilanne! Odottaa lumien sulamista, parempaa aikaa ja töiden aloittamista. Onneksi edes aurinko paistaa ja pääsee ulkoilemaan!

    Vastaa
    • Hanna 12.03.2021

      Joo eiks oo kummallista tää, että ei jotenkin pysty ryhtyä rupeamaan.
      Mutta kyllä tämä yhtenä päivänä vielä on muisto vain!
      Tsemppia sulla ja kiitos viestistä.
      Hanna

      Vastaa
  3. Ilmi 13.03.2021

    Kuule, nyt on pakko hartaasti kiittää teitä bloggaajia ja erityisesti Sinua kun jaksatte koettaa luoda sisältöä meidän muiden sumussa haparoivien iloksi, vaikkei se helppoa ole teillekään kuten hyvin selvensit!🙏 Olen niin onnellinen vaikka harvoistakin postauksista, tämän rämpimisen keskellä. Ristiriitaiset ajatukset repivät, kauhea riipivä matkustustuska kun varatut matkat siirtyvät yhä kauemmas, kaipuu tuttuihin maihin, epävarmuus milloin näen vaikkapa Välimeren tai Atlantin uudelleen. Milloin on rokotusvuoromme. Syyllisyys kiittämättömyydestä kun on saatu pysyä terveinä, käydä töissä, jopa saatu ensimmäinen lapsenlapsi ja silti epämääräisesti ahdistaa.
    Blogisi, insta ihanine ruokaohjeineen, suorine hauskoine teksteineen on todella kuin keidas. Kiitos Hanna❤ Mikäli joskus kun normiarki palaa, näen sinut jossain, rohkaistun henkilökohtaisesti kertomaan kiitollisuuteni. Aurinkoista kevättä meille kaikille, yhdessä me tästä selvitään, ei edes ajatella mitään muuta vaihtoehtoa.

    Vastaa
    • Hanna 14.03.2021

      Ilmi ❤️
      Voi että mikä ihanin viesti ikinä 🥰 Kaikki samat tuskat täällä. En viitis hirveän kovaan ääneen valittaa etten pääse matkustamaan, mutta kyllä se riepoo. Ja meidän mökki on Saarenmaalla, emmekä pääse sinnekään. Mutta onhan tämän pakko loppua joskus! Onhan!
      Hanna

      Vastaa