Kannattaa keskittyä pandemian luoman kurjuuden keskellä olemaan ystävä

Lauantain piti olla työpäivä. Ohjelmassa oli pääsiäsileivontaa, kuvauksia, kevätkranssin punonta ja talvikoristeiden poistaminen pihalta ja terassilta. Olin kaupassa hankkimassa tarvikkeita, kun puhelin soi ja yks kaks päivästä tulikin luksus lauantai. Ystävyys pandemian keskellä on kultaa.

Kaikki media, lukuun ottamatta Instagramia, pursuaa koronaa. Hesarin koko ensimmäinen osa käsitteli vain rajoituksia ja muuta koronasoppaa. Ymmärrän tietenkin, että se on tärkeää, että asioista ollaan kiihdyksissä, pandemia vaikuttaa kaikkeen ja helvetti, vihaan sitä itsekin. Olen erimieltä monesta asiasta ja hämmennyksissäni siitä minkälaista elämää päättäjät viettävät koska eivät osaa sijoittaa itseään muiden asemaan ja mitä he tietävät keskivertoihmisten elämästä? Mutta silti tarvitsen päiviini muutakin. Tarvitsen iloa, visuaalista nautintoa, naurua ja inspiraatiota. Elän täällä vain pienen tovin, enkä halua hukata päiviäni sellaisissa ikävissä asioissa rypemiseen, joille en voi tehdä mitään. Välillä se on hyvin vaikeaa. Siis ilon ja keveyden löytäminen. Itse asiassa päivä päivältä vaikeampaa.

Lauantaina sain kuitenkin lahjaksi todellista luksusta, hyvää mieltä, iloa, inspiraatiota ja pään tuuletusta.

Mitä siis tapahtui, kun puhelin soi? Ystäväni soitti. Jo se on ihanaa, että joku todellakin soittaa. En voi sanoin kuvata, kuinka väsynyt olen kirjoittamaan kaiken, jokaisen asian, tapahtuman, sopimuksen, kysymyksen ja vastauksen. Tekstiviesti, meili, whatsupp, IG-direct, Messenger – näpynäpynäpy…

Ahhh kuinka kaipaankaan teinivuosien tuntien mittaisia puheluita. Niitä joita puhuin, kun makasin sängyssä vailla huolen häivää Ericssonin Cobra kourassani ja olin tehdä vanhempani hulluiksi, puhelimen ollessa jatkuvasti varattu. Ja niitä kaukaisia aamuja, kun ajoin töihin ja puhuin koko matkan puhelimessa parhaan ystäväni kanssa joka aamu. Se oli aikaa, kun tekstiviestejä ei vielä ollut keksitty ja puhelimeen saattoi kirjoittaa vain yhteystietoja isoilla kirjaimilla.

Ystäväni pyysi minua ulos, retkelle ja ihan saman tien, muutaman tunnin päästä. Alle aikayksikön sanoin hyvästit kaikille lauantaisuunnitelmilleni ja kysyin koska ja missä? Minna lupasi tulla hakemaan minut kotoa ja käski vain laittaa päälle merinovillaisen alusasun, kuorivaatteen ja kevytuntuvatakin, ottaa varmuuden vuoksi mukaan pipon ja hanskat. Tein työtä käskettyä ja pian istuin autossa matkalla jonnekin.

Pääsin retkelle. Vaelsimme upeissa merimaisemissa tuntikaupalla ja höpisimme niitä näitä ja pysähdyimme välillä vain katsomaan kuinka upeaa ja kaunista kaikkialla oli. Aurinko paistoi, meri kimmelsi, näimme joutsenia, kurkia, hevosia jopa yksi kurjenmiekka oli jo rohjennut työntää lehtensä ylös ruovikosta, osmankäämien ja kaislojen välistä. Lumi oli sulanut pyöreiltä etelänpuoleisilta kallioilta ja paljastanut tiukan pinnassa kasvavan kirkkaan vihreän jäkälän. Joissain pienissä lahdelmissa oli vielä jäälauttoja hopeisen hyhmän seassa. Vesi nousi ja laski tuulettomassa ilmassa hiljaa ja jäiden ääni vuoroin helisi ja vuoroin suhisi kuin suuressa drinkkilasissa. Kaukana huusi merilintujen kuorot paljailla luodoilla ja rannoilla. Muita ihmisiä kulki rannoilla ja poluilla harvakseltaan. Jotkut kalastivat, jotkut söivät eväitä ja jotkut vain nauttivat kevätauringonpaisteesta silmät kiinni kalliolla istuen.

Me löysimme jyrkän kallion alta pienen suojaisan luonnon muovaaman terassin, jossa oli pari puunrunkoa poikittain penkkeinä ja valmis nuotiopaikka.

Syön makkaraa ehkä harvemmin kuin kerran vuodessa, mutta rakastan sitä ja olen unelmoinut nuotiolla paistetusta makkarasta kuola suusta valuen ja mitä tapahtuikaan! Pian istuin siinä meren rannassa, kädessäni oli kupillinen kahvia ja munavoileipä makkaroiden tiristessä nuotiossa. Istuin tahallani niin, että nuotiosta nouseva savu tuli suoraan kohti. Onko muuten olemassa jotakin muuta tapaa? Eikö se aina tule vähän silmiin, teki mitä hyvänsä ja istui missä suunnassa tahansa?

Sitten tapahtui reissun noloin osuus. Juu ei – en mennyt puskapissalle ja tullut yllätetyksi housut kintuissa – sen sijaan kyyneleet tulivat silmiin, eikä syynä ollut nuotiosavu.

Kuinka koskettavaa on se, että joku näkee eteesi kaiken sen vaivan aivan tuosta vaan. Päättää soittaa, hakea kotoa, viedä maailman kauneimmille rannoille patikoimaan ja kantaa repussaan eväät ja tulentekovälineet.

Ystävyys pandemian keskellä on kultaa

Monesti puhutaan siitä, että meidän pitäisi helliä itseämme. Hemmotteluviikonloppu on mediasta tuttu otsikko. Ja mitä silloin tehdään? Mennään kylpylään, kasvohoitoon, hierontaan ja illalliselle ravintolaan. Ihan kiva. Mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että eväsretki ja ystävän huolenpito ja seura on suurempaa, aidompaa ja koskettavampaa luksusta, josta saa iloa ja hyvää oloa niin monella tasolla, että siitä riittää ammennettavaa pitkään.  

Kannattaa keskittyä pandemian luoman kurjuuden keskellä olemaan ystävä niillä keinoilla, jotka ovat mahdollisia. Ystävyys pandemian keskellä on kultaa. Ei kannata surra ja kiihtyä asioista joille voi mitään. Täytyy tehdä asioita joita voi tehdä, jotka tuovat iloa ja unohtumattomia muistoja. Elämme vain kerran. Jokainen minuutti on ainutlaatuinen. Ei hukata niitä. Otetaan ilo haltuun.

Kiitos ihana Minna, oli huippupäivä!

Blogia saa mielellään jakaa.

Olisi kiva tavata myös somessa: Instagram @hannasumari ⎮ Linkedin ⎮FB ⎮FB-blogi⎮