Lapsi tarvitsee vanhempiaan pitkään senkin jälkeen, kun pärjää yksin kotona.
Kasvatuksesta mummin silmin. Arvonimeni on kyllä Nanna, joka ilahduttaa minua suuresti herkullisuutensa tähden. Nanna on myös melkein Hanna, joten aina vaan paranee. Näppärän kutsumanimeni keksi tyttäreni Carolina.

Maailma muuttuu ja tavat niiden mukana. Joskus onneksi joskus epäonneksi. Olen kasvattanut kolme tytärtä ja omasta mielestäni onnistuin. Vältettiin ainakin suurimmat karikot ja jäljiltäni maailmaa on ihmettelemässä kolme kunnon kansalaista. Myöhemmin sitten terapiassa selviää mitä virheitä en onnistunut välttämään, sillä virheetön en väitä olleeni. Jo nyt tiedän toki itsekin asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Mutta olen tehnyt parhaani, kuten varmasti kaikki vanhemmat.
Olen käynyt viime aikoina läpi paljon omaa lapsuuttani, joka on hyvin yksinäinen. Äitini meni töihin, kun minä aloitin kouluun ja olin siis seitsemän vuotias. Molemmat vanhempani tekivät pitkää päivää yksityisyrittäjinä ja vanhemmat sisarukseni ovat minua niin paljon vanhempia, että kaksi kolmesta oli jo naimissa ja kolmaskin vähintään toinen jalka kotoa poissa. Vietin siis aikaani yksin kotona tai kavereiden kanssa. Onneksi alue, jossa asuin, oli kuin kylä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja parasta kaikesta oli se, että kummivanhempani asuivat naapurissa. Kummitätini oli kansakoulun opettaja ja hän oli suuri tukeni ja minulle varsin rakas.
Kumitäti unohtui murrosiässä ja pian unohtuivat myös tutut ympyrät ja se tuttu kylä. Kukaan ei kysellyt, kun viipotin toisella puolella kaupunkia ja on suoranainen ihme, etten ajautunut ongelmiin, huumeiden käyttäjäksi tai mitään muutakaan sen vaarallisempaa kuin viikonloppuisin kotibileisiin, jossa latkittiin viiniä. Jälkeenpäin olenkin kuullut, että samaisissa seurueissa käytettiin myös huumeita. Siitä en tiennyt mitään. Ja periaatteessa minulla oli kaikki hyvin. Periaatteessa.
Oikeasti murrosikäisenä olisin vielä tarvinnut vanhemmiltani paljon, kuten jokainen murrosikäinen tarvitsee.
Kerran yksi kollega kertoi minulle, että pelkää kovin lastensa puolesta. Että entä jos he ajautuvat huonoon seuraan ja he joutuvat alttiiksi huumeille, huumeiden käyttäjiksi ja siitä edelleen kaikkiin niihin ongelmiin, joita huumeista seuraa. No enhän minä mikään asiantuntija tässä ole, muutoin kuin omien kokemustani kautta.
Omien lasteni kanssa pyrin aikanani siihen, että tunsin lasten kaverit. Kun naperot olivat pieniä, se oli helppoa. Meille sai aina tulla leikkimään ja ruokapöydässä oli aina tilaa myös kavereille, joita istuikin ruokapöydässä usein pitkä rivi. Koskaan ei tarvinnut kaverein lähteä kotiin tai odottaa kun omat lapset söivät, evästä riitti kaikille.
Teinien kanssa oli sama juttu. Halusin tuntea lasten kaverit ja tietää missä seurassa he liikkuvat ja mitä he kavereidensa kanssa tekivät. Edelleen meille sai aina tulla ja välillä eteinen oli kyllä niin täynnä kenkiä, ettei sekaan meinannut mahtua.
Välillä ”ystävissä” oli sellaisia, joista tiesin, etteivät ole hyvää seuraa erinäisistä syistä. Sanoin sen lapsilleni, perustelin ja kehotin pysymään erossa. Eivät uskoneet ikinä. Aina piti ensin itse nähdä, että tyyppi oli ongelma tavalla tai toisella. Joskus kesti pitkäänkin ennen kuin silmät avautuivat.
Minusta vanhempien olisi tosi tärkeää tietää aina kenen kanssa lapset liikkuvat. Tuntea lasten kaverit ja tietää heidän puhelin numeronsa ja myös heidän vanhempiensa numerot. Ja ne yhteiset hetket saman ruokapöydän ääressä sekä oman perheen, että lasten kavereiden kanssa ovat tärkeää panostusta lasten turvallisuuteen. Että on se näppituntuma siihen mitä tapahtuu, millaiset on vibat ja fiilikset. Vanhempien tutka-antennit täytyy pitää vireessä. Ja lapsi on lapsi tosi pitkään. Vaikka pärjäisi jo yksin kotona, se ei silti ole hyvä jatkuva olotila.
Blogia saa mielellään jakaa ja tavataanhan myös Instagramissa ja Facebookissa!
Hanna
Viisaita neuvoja. Olen itsekin jo viiden lapsen isoäiti ja nyt kun omat lapset on saanut kasvatettua ihan ok, niin alkaa huoli lastenlapsien puolesta. Suurin vastuu heistä on tottakai vanhemmilla, mutta tällainen aina huolestuva isoäiti ei voi lakata miettimästä myöskää lastenlapsien tulevaisuutta. Mutta ihanaa on seurata heidän kasvamistaan. Nyt vanhin on kohta jo 20 ja nuorinkin ekaluokkalainen.
Viiden lapsen isoäiti! Voi viisinkertaista onnea ❤️
Mutta niin se juuri on – ei se huoli katoa minnekään omista lapsista eikä lapsenlapsistakaan!
Hanna