Olin salaattilounaalla tänään kaupungissa ja jotenkin meni hermot. Tiedättekö se yhtälö, jossa mikään ei toimi?
Kun olin snadi ja äiti opetti ruoka-asioita, syömistä ja kattamista ja niin pois päin. Opin muun muassa seuraavaa:
Ruoka täytyy voida syödä niillä aterimilla, jotka katetaan kyseisen ruoan kanssa. Salaatti kuuluu syödä haarukalla, joten muista aina pilkkoa salaatti sellaiseksi, että sen syöminen haarukalla on mahdollista.
No nykyään salaatit ovat erilaisia. Niitä voi ani harvoin syödä haarukalla. Salaattiannoksessa on usein suuria paloja kuorimattomia hedelmiä, kuten melonia ja ananasta, joita ei tosiaankaan voi syödä kuorineen.
Äiti opetti, että lautasella saa olla vain asioita jotka voi oikeasti syödä. Hirvittävän järkevä neuvo! Ei siis kukkia, jotka ovat myrkyllisiä, vaan ainoastaan syötäviä kukkia. Eikä hedelmien kuoria, vaikka ne näyttävät annoksessa kivoilta, rouheilta ja trendikkäiltä. Ei myöskään katkarapuja kuorineen soosin seassa. Katastrofi!
Äiti käski ajattelemaan syöjää, että kaikki sujuu vaivattomasti ja niin, ettei syöjä joudu noloon tilanteeseen.
Ei siis cocktailkutsuilla cocktailpaloja joita ei oikeasti pysty laittamaan suuhun kerralla. (Kammottavin kokemus tästä on parsatangon ympärille kääritty ilmakuivattu kinkkuviipale. Kumpikaan ei katkennut, kinkku oli puoliksi suussa puoliksi nielussa ja alkoi epäröidä kumpi on oikea suunta sille…selvisin täpärästi)
Mutta palataan lounaaseeni. Tilasin lämminsavulohisalaatin. Se oli hyvää, mutta sen syöminen oli taistelua.
Salaatinlehdet olivat niin suurina kappaleina, ettei ollut toivoakaan saada niitä suuhun pilkkomatta. Haarukka oli niin tylsäpiikkinen, että sillä ei saanut keihästettyä salaatinlehtiä lainkaan. Äiti opetti myös, ettei haarukkaa tule käyttää, kuin lusikkaa, sitä käytetään pääsääntöisesti piikit alaspäin. Poikkeuksia toki on mm. munakas. Lisäksi salaattini tarjottiin syvästä kupista, jonka pohjalla oli erittäin hankalaa käyttää aterimia. Kurkut ja tomaatit olivat oikean kokoisia, mutta haarukan tylpät piikit eivät purreet edes niihin. (Miksi moisia haarukoita edes tehdään? Mitä virkaa on piikeillä joilla ei voi pistää?)
No tämä on varmaan kohtuullisen höhlä kirjoitus, mutta jestas, että kävi hermoon se taistelu kulhon pohjalla! Mutta oli mukavaa muistaa, kuinka paljon viisaista asioita kotoani opin!
Kokonaan oman kirjoituksen voisi kirjoittaa siitä miten kummallisesti ihmiset pitävät käsissään veistä ja haarukkaa ja näistä kahdesta varsinkin haarukkaa. Vaatii aikamoista akrobatiaa saattaa ape suuhun, jos haarukan varsi kulkee etusormen alta, keskisormen ja nimettömän päältä ja pikkurillin alta. Mutta kukin tyylillään tietysti. Omat tenavani joutuivat kyllä opettelemaan jo ihan pieninä sen yksikertaisimman ja sulavimman tyylin.
Ai kaameta!
Terveisin nipo 😉
Se on huomavaisuutta, osa hyviä tapoja; voipa olla että kokilla on piilevää vihaa asiakkaitaan kohtaan, tai henkilökunnalla muuten vaan huono työpaikan henki?
Kaksi asiaa kertoo mielestäni paljon ihmisestä: kengät ja miten pitää ruokailuvälineitä käsissään! Samaa mieltä kanssasi.
Niin totta, miksi haarukassa on tylsät piikit?! Jokainen Tampereella opiskellut tuntee tapauksen Alakuppilan puuhaarukka, jolla olisi muka pitänyt pystyä syömään salaattia. Eihän sillä saanut edes jälkeä tomaattiin, puhumattakaan jostakin jäävuorisalaatista. Porkkanaraaste meni, kun käytti haarukan irvikuvaa lusikan tavoin, mutta ei saanut olla kovin kova nälkä. Nykyään legendaarisesta puuhaarukasta on luovuttu – enkä ihmettele miksi.
Ulvoin ääneen naurusta kun luin kommenttisi!
Ihanaa kevättä ja teräviä piikkejä haarukoihin!
Hanna