Ajettiin eilen Saarenmaalle meidän mökille. Matka tänne on ihmeellinen, koska se poistaa stressin pala palalta. Lähdemme aamulla aikaisin aina matkaan. Askel kerrallaan kaikki jää taakse. Ensin laivalla Tallinnaan, sitten pari tuntia ajoa ja taas lauttaan. Kun ollaan Saarenmaan lautassa kaikki huolet ovat poissa. Viimeinen taival on 65km:n ajomatka, joka on parasta ihanuutta. Nytkin matkalla näimme sadoittain joutsenia, lehmiä laitumilla ja lampaita niityillä.
Perillä talomme on valmiiksi meille siivottu ja astumme äänettömyyteen tammihirsisten seinien suojaan. Täällä ihminen on kuin Herran kukkarossa tosiaan.
Nukuin kuin vauva ja heräsin, kun oli vielä aivan pimeää. Ääntäkään ei kuulu on vain rauha. Otan puhelimen ja katson Instagramia, josko kaukana matkustavat tyttäreni olisivat laittaneet jotain kuvia. Ensimmäinen kuva, jonka näen on silmä, sen iiris on trikolorin väreissä ja siitä vuotaa kyynel. Arvaan heti että Ranskassa on tapahtunut jotain todella pahaa.
Niin särkyi rauha täällä korvessa. Syytän internettiä. Miksi sain tietää mitään? Enkö olisi vain voinut olla täällä vain ihan hiljaa? Häpeän samalla itsekkyyttäni. Mitä ovat nämä silmittömästi tappavat ihmiset? Mitkä tulevat olemaan seuraukset? Hirveän vaikeaa edes tehdä arkisia asioita, tiskata ja pedata. Kaikki tuntuu jotenkin aivan turhalta, vaikka tälle asialle on varmasti aivan yhdentekevää mitä tänään teen, tai olen tekemättä. Kaikki tuntuu vain turhalta.
Ja mitä minä täällä turvassani valitan? Ei ole mahdollista edes käsittää niiden satojen ja tuhansien ihmisten tuskaa joita tämä kammottava teko läheisesti koskettaa. Eikä voi välttyä ajattelemasta mitä kaikkea on vielä tulossa ja mitä kaikesta seuraa.
Tahdon takaisin pumpuliini.
Voimaa ja viisautta niille jotka päättävät. Voimaa ja rakkautta niille jotka kärsivät.
H.
Mitähän me tällä tiedon määrällä teemme, ukki vainaja sanoi kun lapsena kyselin, että -mitä kylille kuuluu?
-ehtiihän nuo huomennakin jutella.